Ajan hengessä
8.4.2025
Tuomas Rantala
Kirja-arvio

OMAN TIENSÄ KULKIJAT
Kaksoiselämäkerta piirtää kokonaiskuvan Pekkalan veljesten poliittisesta toiminnasta

Usein tuntuu siltä, että Suomen poliittinen historia on koluttu jo läpikotaisin. Näin ei suinkaan ole, vaan edelleen on monia asioita ja ilmiöitä sekä henkilöitä, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta varjoon. Esimerkiksi veljeksiä Eino ja Mauno Pekkala ei jostain syystä ole aikaisemmin tarkemmin tutkittu, vaikka he olivat kohtuullisen keskeisiä poliittisen vasemmiston vaikuttajia 1920-luvulta alkaen aina 1950-luvulle asti. Veljeksistä Mauno kohosi jopa pääministeriksi vuonna 1946 ja toimi tehtävässä hieman yli kaksi vuotta, mitä voi pitää varsin hyvänä saavutuksena kyseisenä aikana.

Nyt Erkki Tuomioja on kuitenkin kirjoittanut veljeksistä kaksoiselämäkerran, jonka otsikkona on Eino ja Mauno Pekkala – sosialidemokratian ja kommunismin välissä. Kirjan otsikko kertoo osuvasti mistä on kyse, sillä alun perin sosialidemokraattiset veljekset liukuivat vähitellen sosialidemokratiasta kohti laitavasemmistoa. Kummastakaan tosin ei koskaan tullut virallisesti kommunistia, vaikka heillä olikin monenlaisia ja välillä sangen vahvojakin kytköksiä kommunistisiin toimijoihin aina 1920-luvun alusta alkaen. Aihepiiri on Tuomiojalle ennestään tuttu, onhan hän tutkinut aiemmin K. H. Wiikiä – joka myös liikkui sosialidemokraattien ja kommunistien välissä hieman Pekkaloiden tapaan – ja Eino Pekkalan ensimmäistä puolisoa Salme Pekkalaa. Voi pitää siis varsin luontevana, että hän on tarttunut myös Pekkalan veljeksiin.

Aluksi molemmat veljekset olivat tannerilaisia sosialidemokraatteja, eivätkä he olleet ottaneet osaa sisällissotaan punaisten puolella, mutta kuten Tuomioja kuvaa, siirtyi Eino kohti puolueoppositiota vuoden 1919 kuluessa. Ylipäätään kirjan alkuosa tuntuu keskittyvän varsin vahvasti Eino Pekkalaan ja hänen poliittiseen toimintaansa sekä urheilu-uraansa, kun taas Mauno Pekkala vaikuttaa jäävän hieman sivurooliin. Tätä voi pitää sinänsä ymmärrettävänä, sillä Mauno Pekkala ei vielä 1910-luvun lopulla tai 1920-luvun alkupuolella ollut mitenkään mielenkiintoinen poliittinen vaikuttaja, vaan hän omistautui ennen muuta metsäasiantuntijan uraansa. Aktiivipolitiikkaan Mauno Pekkala tuli mukaan vasta 1920-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, jolloin hän nousi Tannerin sosialidemokraattisen hallituksen maatalousministeriksi ja vuoden 1927 vaaleissa myös SDP:n kansanedustajaksi. Samoissa vaaleissa Eino Pekkala tuli puolestaan valituksi eduskuntaan Sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin Vaalijärjestön, eli STPV:n, listoilta.

Eino Pekkala oli alkujaan aktiivisempi puoluepoliittinen toimija kuin veljensä ja myös vasemmistolaisempi. Tähän epäilemättä vaikuttivat hänen molemmat puolisonsa Salme Murrik ja Mary Moorhouse, joilla molemmilla oli merkittäviä kommunistiyhteyksiä. Ensimmäisen puolisonsa Salmen kautta Eino Pekkala näyttää tutustuneen myös Otto Wille Kuusiseen, ja nämä yhteydet vaikuttivat omalta osaltaan hänen vasemmistolaistumiseensa. Eino Pekkala kuului niihin, jotka olivat keväällä 1920 perustamassa Suomen Sosialistista Työväenpuoluetta (SSTP) ja hän myös esitteli perustavassa kokouksessa puolueen ohjelman, joka oli lähtöisin Otto Wille Kuusisen kynästä. SSTP:n perustamispuuhat veivät Eino Pekkalan poliittisista syistä vankeuteen marraskuuhun 1922 asti. Senkin jälkeen hän näyttää pitäneen yhteyttä kommunistien kanssa ja osallistuneen myös SKP:n konferenssiin Neuvostoliitossa elokuussa 1923. Kirjassa tuodaan esiin myös Eino Pekkalan toiminta Työväen Urheiluliitossa ja Suomen Ammattijärjestössä. Nämä ovat keskeisiä nostoja, sillä se osoittaa miten toisissa järjestöissä sosialidemokraatit ja vasemmistososialistit olivat pitkään varsin hyvin sovussa keskenään, kun taas toisissa järjestöissä valtataistelu oli tiukempaa.

Kuten jo todettiin, molempien Pekkalan veljesten ura eduskunnassa alkoi vuoden 1927 vaaleissa. Vaikka veljekset olivatkin eri ryhmissä, niin ei heidän välillänsä ollut ilmeisestikään poliittista jännitettä. Eino Pekkala ei myöskään Tuomiojan mukaan ollut mikään demagogi, vaan aina kielenkäytöltään asiallinen, ja siitä hän sai tunnustusta myös poliittisilta vastustajiltaan, esimerkiksi Väinö Tannerilta mutta myös porvarillisilta poliitikoilta. Tosin asiallisuus ja se, että hän lukeutui niin sanottuihin hoipertelijoihin, ei auttanut Eino Pekkalaa lapualaisvuosina, vaan hänet siepattiin yhdessä Jalmari Rötkön kanssa perustuslakivaliokunnan kokouksesta heinäkuun alussa 1930 ja kyydittiin Lapualle. Saman vuoden marraskuussa hänet tuomittiin kuritushuoneeseen valtiopetoksen valmistelusta. Tuomioja kuvaa seikkaperäisesti Eino Pekkalan vankeusaikaa ja sitä, miten hänen vaimonsa Mary toimi poliittisten vankien auttamiseksi ja perusti Vankien Apu -yhdistyksen. Muutenkin Mary Pekkalan toimintaa käsitellään kirjassa kohtuullisen laajasti.

Tuomioja kuvaa mielenkiintoisesti, miten Eino Pekkala vankeutensa jälkeen jatkoi asianajotoimintaansa ja toimi erityisesti kommunistien oikeusavustajana. Tämä teki hänestä ja hänen toimistossaan työskennelleistä viranomaisten kiinnostuksen kohteita. Pekkala oli kuitenkin nyt hyvin varovainen, eikä häntä enää tuomittu mistään. Poliittisissa tilaisuuksissa hän rohkeni puhumaan vasta punamultahallituksen muodostamisen jälkeen, vaikkakin sangen varovaisesti. Tätä punamultahallitusta oli vahvasti ajamassa Einon veli Mauno, jonka läheisestä työtoverista Metsähallituksessa, A. K. Cajanderista, tuli kyseisen hallituksen pääministeri. Kuten Tuomioja osoittaa, niin työväenliikkeen toimintamahdollisuudet lisääntyivät 1930-luvun loppua kohden monessakin mielessä, vaikka kommunistien toimintaa ei sallittukaan. Kirjassa tuodaankin kattavasti esiin, miten molemmat Pekkalan veljekset kannattivat lämpimästi SDP:n ja Maalaisliiton välistä punamultayhteistyötä.

Talvisodan aikana valtiovarainministeriksi noussut Mauno Pekkala tuki vahvasti Väinö Tannerin ja Paasikiven rauhanlinjaa. Valtiovarainministerinä Pekkala ei noussut kuitenkaan hallituksen sisärenkaaseen ja ulkokehälle hän alkoi joutua välirauhan aikana ja jatkosodan alussa. Tämä johtui paljolti siitä, että hän alkoi vieraantua näkemyksissään Tannerista ja siitä, että pääministerinä ollut ja sittemmin presidentiksi kohonnut Ryti ei Pekkalaa suuremmin arvostanut. Pekkalan kriittisyys Saksan kanssa tehtävään yhteistyöhön johti lopulta siihen, että hallituksen ulkoasiainvaliokunta sivuutettiin päätöksenteossa. Vaikka ei hallituksen sisärenkaaseen kuulunutkaan, niin sen verran tietoa Mauno Pekkalalla tulevista tapahtumista kuitenkin oli, että hän saattoi tavalla tai toisella välittää tiedon Saksan hyökkäysaikeista neuvostoliittolaisille. Kuten tunnettua, niin Stalin ei kuitenkaan näitä tietoja, joita hänelle välitettiin usealta taholta uskonut. Rangellin hallituksen Pekkala jätti toukokuussa 1942 ja siirtyi oppositioon. Tuomioja nimeää Mauno Pekkalan rauhanopposition tärkeimmäksi sosialidemokraattiseksi toimijaksi, kun taas koko rauhanopposition merkittävimmäksi henkilöksi hän nostaa Paasikiven.

Rauhanopposition nousu merkittäville paikoille alkoi välirauhan jälkeen ja silloin mahdollistui myös sellaisten vasemmistolaisten uusi organisoituminen, jotka eivät löytäneet kotiaan SDP:stä. Molemmat Pekkalat päätyivät SKDL:n riveihin. Mutta kuten Tuomioja hyvin muistuttaa, Pekkalat eivät olleet ensinkään mitään fanaattisia kommunisteja ja SKDL:n sisällä he kuuluivat maaliskuussa 1946 perustettuun Sosialistiseen Yhtenäisyyspuolueeseen (SYP) eivätkä SKP:hen. Siitä millaisia ristiriitoja Pekkalan veljesten ja kommunistien välillä oli, Tuomioja antaa monia esimerkkejä. Esimerkiksi kun kommunistit olisivat halunneet lakkauttaa Kokoomuksen Nuorten Liiton, asettui Mauno Pekkala torjuvalle kannalle. Laajasti kirjassa kuvataan sitä, miten molemmat Pekkalat ottivat osaa sotasyyllisyysprosessiin. Varsinkin Eino Pekkala oli prosessissa keskeisesti mukana. Merkittävänä voi pitää sitä, että Pekkala halusi pitää asian suomalaisten omissa käsissä.

Paasikiven seurattua Mannerheimia presidenttinä Pekkalat nousivat politiikan huipulle Mauno Pekkalan tultua pääministeriksi ja veljensä Einon oikeusministeriksi. Tuomioja huomauttaa, että Mauno Pekkala nousi pääministeriksi siksi, että Paasikiven ensisijainen ehdokas Kekkonen luopui tehtävästä ja Pekkalaa pidettiin etenkin Maalaisliiton piirissä liian laiskana tekemään vallankumousta, joten hänet katsottiin turvalliseksi valinnaksi tilanteessa, jossa pääministeri piti löytää SKDL:stä. Presidentti joutui kuitenkin pettymään pääministeriinsä, jonka alkoholinkäyttö aiheutti välillä hankalia tilanteita. Toisinaan taas ongelmia aiheutti Pekkalan tietty harkintakyvyn puute – hän meni esimerkiksi vailla presidentin siunausta ehdottamaan neuvostoliittolaisille puolustussopimusta. Kommunistit puolestaan olivat pettyneitä molempiin Pekkalan veljeksiin, näiden kun katsottiin kohtelevan poliittisia vastustajia liian helläkätisesti. Tätä pettymystä purki Hertta Kuusinen kirjeissään isälleen Otto Willelle.

Kun Mauno Pekkalan pääministerikausi päättyi vuonna 1948 oli hänen aktiivisin poliittinen uransa käytännössä ohi, vaikka hän istuikin eduskunnassa kuolemaansa, eli kesään 1952 asti. Haluja ministeriksi olisi ollut, mutta kantona kaskessa oli presidentti Paasikivi, joka ei enää halunnut SKDL:n edustajia mukaan hallitukseen. Tosin vuonna 1950 Mauno Pekkala vielä nostettiin SKDL:n ehdokkaaksi presidentinvaaliin – kommunistien vastentahtoisella tuella – mutta todellisia mahdollisuuksia hänellä ei ollut, varsinkin kun SDP:n valitsijamiehet asettuivat istuvan presidentti Paasikiven taakse. Eino Pekkalakin luopui vähitellen aktiivisesta puoluepolitiikasta, eikä enää vuoden 1948 jälkeen istunut kansanedustajana vaan keskittyi lakiasiaintoimistonsa hoitamiseen ja urheilun järjestötoimintaan – joka lienee ollut hänen suuria intohimojaan.

Kirjan päätösluvussa Tuomioja pohtii sitä, voiko jälkimaailmalle välittynyttä kuvaa Mauno Pekkalasta pitää oikeaan osuneena. Tuomiojan mukaan arviot Mauno Pekkalasta vaikuttaa tehdyn hänen pääministerikautensa perusteella, eikä elämäntyötä ole arvioitu juurikaan kokonaisuutena.  Tämä on mielestäni tärkeä huomio ja oivallus. On hyvin rajoittunutta, jos ihmisen koko elämästä, urasta ja hänen pyrinnöistään tehdään analyysi tuijottamalla vain yhteen elämänvaiheeseen. Pitää aina ottaa huomioon elämän moninaisuus ja se, miten johonkin tilanteeseen on päädytty, eikä vain sitä, miten joku on jossain tilanteessa toiminut.

Tuomioja pohtii kirjansa lopussa mielenkiintoisesti sitä, onko Suomessa ollut autonomista – eli siis sekä sosialidemokratiasta että kommunismista riippumatonta – vasemmistososialistista suuntausta. Aivan suoraa vastausta tähän ei Pekkaloiden osalta anneta ja selkeimmin Tuomioja toteaa K. H. Wiikin edustaneen tällaista riippumatonta vasemmistososialismia. Mutta kuten kirjan otsikkokin antaa ymmärtää, niin eittämättä myös Pekkalan veljesten voi katsoa liikkuneen tässä välimaastossa – Einon lähes koko ajan ja Maunon varsinkin sotien jälkeen.

Vaikka Pekkalan veljesten toiminta politiikassa onkin kirjan keskiössä, niin kohtuullisen paljon Tuomioja käsittelee myös veljesten muita rooleja. Varsinkin Einon toimintaa urheiluvaikuttajana kirjassa valaistaan sangen perusteellisesti. Tämä on sinänsä perusteltua, olihan Eino nuoruudessaan suomalaisten yleisurheilijoiden kärkeä ja myöhemmin keskeinen vaikuttaja urheilujärjestöissä – hän oli muun muassa Työväen Urheiluliiton ensimmäinen puheenjohtaja. Tuomioja tuo esiin miten hyvin Eino Pekkala tuli toimeen myös monien porvarillisten urheiluvaikuttajien, kuten Urho Kekkosen, Jukka Rangellin ja Lauri ”Tahko” Pihkalan kanssa. Käsitellyksi tulee niin ikään, vaikkakaan ei aivan yhtä perustellusti kuin Einon toiminta urheilumiehenä, Maunon toiminta metsäalan vaikuttajana. Tuomioja nostaa Pekkalan A. K. Cajanderin ohella 1920- ja 1930-lukujen Suomen keskeisimmäksi metsäpoliittiseksi vaikuttajaksi.

On ansiokasta, että Pekkaloista on tehty nyt tämä kaksoiselämäkerta. Se täydentää ja syventää omalta osaltaan kuvaamme Suomen poliittisesta historiasta 1910-luvun lopulta aina 1950-luvulle. Erityisen mielenkiintoista on, että tarkastelun kohteena on kaksi veljestä, jotka olivat keskeisiä vasemmistolaisia vaikuttajia ja eräänlaisia oman tiensä kulkijoita sosialidemokratian ja kommunismin välimaastossa. Jos jotain kirjaan olisi kaivannut, niin siinä olisi voinut paremmin nostaa esiin sitä, miten keskustaporvarilliset voimat olivat kuitenkin 1920- ja 1930-luvuilla paljon keskeisimmissä asemissa kuin oikeisto. Toki suurin osa keskustaporvareistakin vieroksui kommunismia ja halusi estää sen toiminnan, mutta niin he vieroksuivat myös laitaoikeiston toimintaa. Vaikka kansanvallalla oli rajoitteensa 1920- ja 1930-luvuilla, niin suuri enemmistö pyrki kuitenkin pitämään siitä mahdollisuuden rajoissa kiinni.

Kirjan lähdeluettelo on varsin vakuuttavaa luettavaa. Se sisältää esimerkiksi paljon erilaisia arkistolähteitä, lehdistöä kuin kirjallisuuttakin. Erityisen kiitoksen voi antaa siitä, että Tuomioja on käynyt läpi laajasti erilaisia opinnäytetöitä. Haasteena Tuomiojalla on ollut se, että kumpikaan Pekkalan veljeksistä ei ole jättänyt jälkeensä ei-julkista henkilökohtaista aineistoa ja se kieltämättä jonkin verran näkyy lopputuloksessa. Kovin lähelle Pekkalan veljesten sisintä ajatusmaailmaa ilman tällaista materiaalia on vaikea päästä ja tämän Tuomioja itsekin tunnustaa. Lähdetilanne on vaikuttanut eittämättä osaltaan myös siihen, että veljesten varhaisvuodet ja perhetausta kuitataan vain muutamalla sivulla. Mutta koska veljekset olivat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, on heistä kuitenkin jäänyt paljon muuta aineistoa, jonka avulla tutkimus on ollut mahdollista toteuttaa.

Tuomiojan teos Eino ja Mauno Pekkala – Sosialidemokratian ja kommunismin välissä kertoo mielenkiintoisesti kahden aikanaan hyvin tunnetun vaikuttajan tarinan ja sitä voi pitää oivana lisänä poliittiseen elämäkertakirjallisuuteen. Välillä kirjaa lukiessa saattaa tosin hämmästellä sitä, kuinka sekava poliittisen vasemmiston kenttä oli sotien välisenä aikana ja sen jälkeen, mutta samalla se herättää huomaamaan politiikan kentällä olevien sävyjen moninaisuuden. Henkilöhistoriallisen tutkimuksen merkitys onkin juuri siinä, että sen kautta on mahdollista osoittaa miten menneisyys ei ole koskaan yksinkertaista ja yksiselitteistä, vaan siellä on monenlaisia kohtaloita ja näitä kohtaloita tarkastelemalla on mahdollista syventää aikakaudesta annettua kuvaa. Ja tämän tarkastelun voi hyvin tehdä myös kaksoiselämäkerran kautta, kuten Tuomioja on nyt tehnyt.

Erkki Tuomioja 2025. Eino ja Mauno Pekkala. Sosialidemokratian ja kommunismin välissä. Siltala. 368 s.