Veljet viinatilkka tuokaa – Suomalaisten sotilaiden suhde alkoholiin toisen maailmansodan aikana

aino heikkilä

Johdanto

Käsittelen tässä artikkelissa suomalaisten sotilaiden suhdetta alkoholiin toisen maailmansodan aikana. Lähdeaineistoni koostuu kahdestatoista erilaisesta muistelmateoksesta sekä kahdesta Kansa taisteli -lehdessä ilmestyneestä kertomuksesta, jotka käsittelevät alkoholin käyttöä ja sen hankintaa sota-aikana. Muistelmateoksista osa on kirjoitettu yhden ihmisen näkökulmasta, osaan taas on koottu useamman henkilön muistoja. Mukana on sekä tavallisten rivisotilaiden että upseeriston kokemuksia. Muistelmista suurin osa käsittelee jatkosodan aikaa, mutta mukana on myös kertomuksia talvi- ja Lapin sodasta. Sotilaiden alkoholin käytöstä liikkuu monenlaisia tarinoita, joista osa on löytänyt tiensä myös populaarikulttuuriin. Sotaa ja sen muistamista kirjallisuudessa tutkinut Marita Hietasaari toteaa, että historiallisessa fiktiossa on käsitelty enemmän marginaalisia aiheita kuin virallisessa historiankirjoituksessa.1 Kaunokirjallisuudessa ja elokuvissa esiintyvät kohtaukset pohjautuvat usein todellisiin tapahtumiin ja voivat kuvata niitä hyvinkin tarkasti. Tämä käy ilmi esimerkiksi verrattaessa Väinö Linnan Sotaromaanissa esiintyvää kuvausta Petroskoin eli Äänislinnan valtauksesta muistelmateosten tietoihin.

Käyttämäni muistelmat ovat siinä mielessä ongelmallinen lähde, että useat muistot on kirjattu ylös vasta vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen. Tässä ajassa muistot ovat saattaneet vääristyä ja muovaantua muualta tulleiden vaikutteiden mukaan. Muistitietoa käytettäessä lähdekritiikin merkitys korostuu. On otettava huomioon, mitkä kaikki seikat ovat vaikuttaneet muiston muodostumiseen. Esimerkiksi muuttuneet asenteet saattavat vaikuttaa siihen, millaisessa valossa muistelija pyrkii itsensä näyttämään. Jorma Kalelan mukaan historioitsijat ovat siirtyneet ”varman tiedon” tavoittelusta ”hedelmällisen tiedon pariin” mutta suhtautuvat silti varauksella muistitietoon.2 Muistitiedon kautta avautuu mahdollisuus tarkastella sellaista tietoa, joka usein on jäänyt niin sanotun virallisen historiankirjoituksen ulkopuolelle. Muistitiedon avulla saadaan parempi ote kokemuspohjaisesta historiasta kuin pelkkien virallisten asiakirjojen välityksellä, vaikka luonnollisesti myös muita lähteitä tarvitaan, samoin tarkkaa lähdekritiikkiä.

Sodan muistaminen on käynyt Suomessa läpi monta vaihetta. Rauhan solmimisen jälkeen vallinneessa poliittisessa ilmapiirissä ei ollut tilaa muistelulle, jolta myös jälleenrakennuksen aloittaminen vei aikaa. Lisäksi traumat vaikeuttivat sodasta puhumista. Muistelu olisi kuitenkin voinut auttaa traumojen käsittelyssä.3 Sotamuistelmien kerääminen aloitettiin suuremmassa mittakaavassa vasta 1980-luvulla. Tässä vaiheessa tavallaan herättiin huomaamaan, että sodan kokenut sukupolvi olisi pian poissa ja heidän kokemuksiaan haluttiin taltioida tulevia polvia varten. Usein näissä muistelmissa kuitenkin korostuivat enemmän sellaiset seikat, jotka tukivat suomalaisen sotilaan ”myyttistä sankarikuvaa” kuin ne asiat, joista muistelijat itse ehkä olisivat halunneet kertoa. Näin ohitettiin sotakokemuksia tutkineen Ville Kivimäen mukaan kokemusten rikkinäisyys ja monimuotoisuus.4

Kuvitus: Josefina Sipinen

Kuvitus: Josefina Sipinen

Viime vuosina lisääntynyt kokemuspohjainen sotahistoria on nostanut esille aiheita, jotka aiemmin ovat jääneet pimentoon. Esimerkiksi Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama teos Ruma sota: talvi- ja jatkosodan vaiettu historia (2008) sekä Tiina Kinnusen ja Ville Kivimäen toimittama Ihminen sodassa: suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta (2006) käsittelevät juuri näitä unohdettuja aiheita. Teokset ovat olleet mukana luomassa uutta suomalaista sotahistoriaa. Sotilaiden alkoholin käyttöön on perehdytty historiantutkimuksessa toistaiseksi melko vähän. Atte Oksanen käsittelee aihetta yhdessä huumeiden kanssa Ruma sota -teoksessa julkaistussa artikkelissaan ”Kenraalit vauhdissa ja sotilaat sammuksissa – sotaa huumeissa ja humalassa”. Myös Ville Kivimäki sivuaa aihetta väitöskirjassaan Murtuneet mielet (2013), jossa hän käsittelee sotaan liittyviä traumoja sekä niiden hoitoa sodan aikana ja heti sen jälkeen.

Alkoholiin suhtautumisen eri muodot

Käyttämässäni muistelma-aineistossa on havaittavissa selkeitä eroja siinä, miten alkoholin käyttöön on suhtauduttu sodan eri vaiheiden aikana. Talvisodan ajalta materiaalia ei juurikaan löydy, ja vähäiset maininnat ovat hyvin samankaltaisia. Jääkärikoulutuksen saanut jalkaväenkenraali Paavo Talvela kertoo muistelmiensa ensimmäisessä osassa, miten teollisuusmies Walter Gräsbeck lähetti hänelle talvisodan aikana kymmeniä pulloja, joita hän sitten jakeli kunniamerkkien tapaan sellaisille, joille se oli tarpeen. Talvelan mukaan tarve liittyi erityisesti pelon voittamiseen.5 Lähteistä käy selkeästi ilmi, että talvisodan luonne vaikutti suuresti alkoholin käyttöön. Esimerkiksi sotajouluna 1939 jaetut jouluviinat jäivät monilta juomatta. Vaikka kyseessä oli vain pieni annos, pidettiin sen nauttimista tilanteen huomioon ottaen sopimattomana. Monet säästivätkin ”jouluryypyn” myöhemmäksi.6 Tämä talvisotaan liittyvä laajempi juomattomuus oli näkyvissä myös upseeriston keskuudessa. Toisen maailmansodan aikana everstinä toiminut Wolf H. Halsti kirjoittaa muistelmissaan seuraavaa:

Lokakuussa teimme esikunnassa sopimuksen, ettei kukaan koske alkoholiin niin kauan kuin kriisi kestää, enkä tiedä kenenkään rikkoneen tätä vapaaehtoista sopimusta. Sodan aikana jouduin kosketukseen vain yhden ainoan juopuneen esikuntaupseerin kanssa; hän olikin ollut nuoruudestaan asti alkoholisti.7

Talvisodan hektinen luonne ja vakava suhtautuminen sotaan selittävät, miksi muistelmista löytyy sen ajalta vain vähäisiä mainintoja alkoholista. Täysin kuivin suin ei silti talvisotaakaan käyty. Onni Palasteen kokoamassa Talvisodan ääniä -teoksessa eräs muistelija kertoo seuraavalla tavalla vangin ottamisesta Suomussalmella:

Rupesin siinä tutkimaan vangin taskuja ja löysin sieltä täysinäisen vodkapullon. No, siinä ratkettiin ryyppäämään. Tai rehellisesti sanoen minä ryyppäsin ja vanki sai tyytyä mopen osalle. Lähdettiin taas jatkamaan hiihtämistä, mutta sehän muuttui toikkaroinniksi. Nälkäisen miehen mahassa kova viina teki nopeasti tehtävänsä. Kun päästiin metsästä huoltotielle, istuttiin taas levähtämää. Siinä minä kulautin kurkkuuni loput ja nakkasin pullon hankeen.

Tässä vaiheessa miehen oma muisti loppuu, mutta hänelle on jälkeenpäin kerrottu, että vanki oli taluttanut hänet esikuntaan. Selvittyään muistelija oli saanut majurilta osakseen haukut.8

Halsti puolestaan kertoo muistelmissaan, että alkoholin kanssa ilmeni ongelmia vasta talvisodan lopussa. Viipuria evakuoidessa oli viinakauppojen ja oluttehtaan varastot jätetty paikoilleen ja vartioimatta. Väsyneet sotilaat rupesivat evakuoimaan varastoja omiin tarpeisiinsa. Halstin mukaan toimintaan olivat syinä väsymys, puutteellinen valvonta sekä varastojen paikalleen jättäminen eli Halstin sanoin ”huono järjestys”.9

Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 oletettiin taistelujen olevan pian ohi. Sota kuitenkin venyi. Jatkosota jaetaan yleisesti kolmeen vaiheeseen: hyökkäys-, asemasota- ja perääntymisvaihe. Asemasotavaihe oli pitkä ja sen myötä myös sotilaiden vapaa-aika lisääntyi. Tämän ajanjakson pysähtynyt ilmapiiri lisäsi myös alkoholin nauttimista. Jatkosodan ajalta löytyy paljon muistitietoa juomisesta. Lähteistä on selkeästi havaittavissa, että alkoholin nauttimiseen suhtauduttiin varsinkin asemasodan aikana suopeasti. Muistelmista käy myös ilmi, että vaikka liiallisesta alkoholin käytöstä ilmeni kurinpidollisia ongelmia ja juomista pyrittiin hallitsemaan, saattoivat rangaistukset silti olla melko lieviä.10

Lähdemateriaaleista sekä tutkimuskirjallisuudesta on luettavissa, että jo jatkosodan aikana ilmeni sotaan väsymistä ja siihen liittyvää lisääntynyttä alkoholin käyttöä. Kivimäki on tutkinut armeijan lääkärien kirjoittamia potilaskertomuksia ja havainnut, että päihteiden liikakäyttö nousee psykologisissa raporteissa selvästi enemmän esiin jatkosodan loppupuolella: vuosien 1941 ja 1944 välillä on noustu kolmesta prosentista peräti kolmeentoista prosenttiin.11 Jatkuvassa hermopaineessa ja kuolemanpelossa eläminen lisäsi monessa tapauksessa juomista merkitsevästi, ja sama meno jatkui usein myös siviilissä sodan päättymisen jälkeen.12

Jatkosodan jälkeen solmitussa Moskovan erillisrauhan ehdoissa oli pykälä, jossa suomalaiset velvoitettiin sotatoimin ajamaan saksalaiset maasta. Lapin sota alkoi syksyllä 1944 ja loppui keväällä 1945. Lapin sota oli luonteeltaan hyvin erilainen kuin sitä edeltäneet talvi- ja jatkosota. Suomi lähti taisteluihin vastaan hangoitellen ja päästi alussa saksalaiset perääntymään omaan tahtiinsa. Lapin sotaa kuvaavista muistelmista voi lukea taisteluväsymystä. Lapin sotaa tutkinut Mika Kulju kuvaa niin upseeriston kuin tavallisten rivisotilaiden suhtautumista tähän ”herrasmiessotaan” lähes välinpitämättömäksi. Kuljun mukaan samanaikainen valmistautuminen sissisotaan Neuvostoliittoa vastaan sekä siihen liittynyt asekätkentä kiinnostivat suomalaisia enemmän kuin sotatoimien aloittaminen saksalaisia vastaan.13

Sotilaista monet viettivät parhaat nuoruusvuotensa rintamalla. Sotakavereista muodostui toinen perhe, jonka jäsenten kanssa jaettiin niin ilot kuin surutkin ja usein myös ne ensimmäiset kokeilut alkoholin kanssa. Knut Pipping kuvaa väitöskirjassaan Komppania pienoisyhteiskuntana – Sosiologisia havaintoja suomalaisesta rintamayksiköstä 1941–1944 niin kutsuttuja ”pakkiporukoita”, joita samanlaiset mieltymykset ja maailmankatsomus yhdistivät. Pippingin tutkimus antaa tarkan kuvan sotilaiden elämästä ja alkoholin käytöstä osana sitä. Miesten ajatusten kuvataan pyörineen ”pullon ja pillun” ympärillä. Pitkäksi venynyt sota ja rintamalla olo vaikuttivat monen ajatusmaailmaan hyvin paljon.14 Elämä rintamalla oli erilaisten säännösten rajoittamaa, vaikka kurin rikkomista saatettiinkin katsoa sormien lävitse. Alkoholin suuri kulutus ei kuitenkaan määritä kaikkia sotilaita. Monet olivat täysin raittiita ja saattoivat katsoa jopa pahalla tovereittensa ryypiskelyä. Halstin muistelmien mukaan nämä täysin raittiit joutuivat ottamaan myös vastuuta humalassa olevista tovereistaan. Äänislinnassa ja Torniossa heidät taas pistettiin viinavarastojen vahdeiksi.15

Muistelma-aineisto kuvaa etenkin rivisotilaiden suhdetta viinaan. Silti myös päällystön keskuudessa juhlittiin ahkerasti, ja esimerkiksi Sotaromaanista löytyy kuvauksia upseerien illanvietoista. Muistelmissa johtoportaan juomingeista kirjoitetaan usein melko vähäsanaisesti ja varovaiseen sävyyn, myös silloin, kun muistelijana ovat itse päällystön jäsenet. Tämä voi selittyä sillä, ettei päällystön päätösten tahdottu joutuvan alkoholin takia kyseenalaiseen valoon. Everstinä toiminut Halsti kertoo Lapin sodan aikaisessa päiväkirjassaan, että hän ei periaatteesta juonut taistelujen aikana, jottei kukaan pääsisi sanomaan hänen tehneen toisten elämiin vaikuttavia päätöksiä alkoholin vaikutuksen alaisena.16 Päämajassa tapahtunutta alkoholin käyttöä on tutkittu myöhemmin ja siitä on kirjoittanut esimerkiksi Mikko Karjalainen artikkelissaan ”’Jopa joi päihtymättä’: alkoholin käyttö jatkosodan päämajassa”. Karjalaisen mukaan esimerkiksi marsalkka Mannerheim nautti päivässä useita alkoholiannoksia ruuan kanssa. Tällainen juomakulttuuri oli normaalia 1900-luvun alkupuolella ja monet vanhemmat upseerit olivat tottuneet siihen.17

Alkoholin hankkiminen

Vaikka alkoholi oli säännösteltyä, kasvoi sen käyttö koko maassa sotavuosina. Salakauppa kukoisti ja viinaa trokattiin erityisesti etelästä pohjoiseen. Jatkosodan aikainen aseveljeys Saksan kanssa oli merkittävässä roolissa alkoholin hankinnassa. Suomeen saapui saksalaisia joukkoja vuoden 1940 huhtikuusta alkaen.18 Saksalaisilla oli suuret viinavarastot, ja myös tavallisen rivisotilaan annosviinat olivat huomattavasti suuremmat kuin suomalaisilla. Tilanne ruokki pimeää kaupankäyntiä. Saksalaisten varastot joutuivat myös ryöstelyn kohteeksi. Halsti kertoo muistelmissaan, miten suomalaiset tyhjensivät yön suojissa kokonaisia parakkeja. Halstin sanojen mukaan ”janoinen suomalainen purkaa kyllä lautavajan seinän hämmästyttävän nopeasti, jos sen takana on viinaa”.19 Alkoholin varastaminen saksalaisilta ei ollut pelkästään tavallisten rivimiesten ja salakauppiaitten harrastus, sillä eversti Halsti itse kertoo olleensa mukana suuren konjakkilastin ”katoamisessa”.20 Vuonna 1942 Rovaniemellä saksalaisten menetetyn omaisuuden arveltiin olevan noin 5 miljoonaa markkaa.21 Syksyllä 1941 saksalaisten keskuudessa ilmeni suuri puute talvivarusteissa. Kesäsotaan varustautuneet joukot turvautuivat tällöin kaupankäyntiin suomalaisten kanssa ja vaihtoivat alkoholia talvivarusteita vastaan.22

Pimeän viinan aiheuttamat ongelmat tiedostettiin ja salakauppaa pyrittiin asemasotavaiheen aikana hillitsemään perustamalla Itä-Karjalaan oma viinaosuuskunta, jonka tarkoituksena oli myydä laillista alkoholia joukoille. Tavallisen rivimiehen kuukausiannos oli puoli litraa ja upseerien litra. Viinan myynti joukoille kattoi 20 prosenttia koko maan viinan myynnistä vuosina 1943–1944.23 Lauri Jäntti kertoo muistelmateoksessaan, miten kevään koittaessa Syvärillä tuli sulaneesta hangesta esiin tyhjiä pulloja. Hän organisoi pullojen keräystalkoot ja pian oli kasassa 1000 pulloa palautettavaksi Äänislinnan Alkoon.24

Asemasodan aikana miehillä oli paljon aikaa ja paikoillaan pysyminen mahdollisti myös viinan omatoimisen valmistamisen. Linjojen takana oli metsien suojissa pontikkapannuja, joista juoksutettiin ”korpikuusen kyyneliä” joukkojen iloksi. Linnan Sotaromaanissa esiintyvä kiljun valmistus ei myöskään ollut mitenkään tavatonta. Jatkosodan alkaessa alkoholin laillinen hankinta oli sotilaiden keskuudessa melko vaikeaa. Miehistö ja alipäällystö tarvitsivat erityisen luvan viinan ostoon lomilla. Kotitekoisen, luvattomasti tai salakaupalla hankitun alkoholin suosioon vaikutti huomattavasti se, että suomalaisille joukoille ei juurikaan viinaksia jaettu, saksalaisten alaisuudessa olevia joukkoja lukuun ottamatta.25

Reino Olmala kirjoittaa Kansa taisteli -lehden vuoden 1982 kesäkuun numerossa pontikan valmistuksesta. Olmala kertoo miten hän rykmenttitoveriensa kanssa perusti vuonna 1942 oman ”komennuskunnan” pontikankeittoa varten. Tämä keittoporukka oli hyvin asiaansa omistautunut ja pannu rakennettiin huolella. Kuitenkin aika toi mukanaan ongelmia ja keitto loppui riitaisissa merkeissä.26 Tämä ei ollut ainut ”kotipolttoisen” valmistusporukka. Kauko Tukiainen kertoo Kansa Taisteli -lehden vuoden 1967 joulukuun numerossa, miten hän tovereineen aloitti pontikan keittämisen syksyllä 1942. Tukiaisen mukaan viinatehtaita syntyi useampia ja ne toimivat osakeyhtiön tavoin. Jokainen osakas sijoitti saman määrän sokeria valmistusta varten. Pontikkaa ei kuitenkaan tehty myyntiin, vaan se tuli omaan käyttöön. Viinan polttoa vähennettiin keväällä, kun päällystö sai tietää asiasta. Suoraa käskyä asiassa ei kuitenkaan annettu, vaan lähinnä annettiin ymmärtää, ettei tällainen toiminta ehkä ollut sotilaalta suotavaa. Tämä kertoo osaltaan siitä, että päällystö suhtautui pontikankeittoon lopulta melko myötämielisesti.27

Kiljun valmistus oli helppoudessaan suositumpaa kuin pontikan. Vahvuus tosin vaihteli todella paljon. Syrjö kertoo tapauksesta, jossa vapuksi oli valmistettu kiljupanos. Kilju ei kuitenkaan ollut nauttijoiden kertomusten mukaan kovinkaan vahvaa, vaan alkoholipitoisuudeltaan lähinnä pöytäkaljan luokkaa. Kuitenkin siinä oli sen verran prosentteja, että mukana juhlinnassa ollut luutnantti oli onnistunut likaamaan vaatteensa. Miehistön mukaan kyse oli humalaisesta toikkaroinnista, mutta omien sanojensa mukaan luutnantti oli kompastunut savisella lankulla.28

Reino Lehväslaihon kokoamassa muistelmateoksessa Lottien sota lottana toiminut Irja-Vappu kertoo, miten hänen palveluspaikassaan miehet löysivät apteekista konjakkia. Irja-Vappu ehdotti miehille kuitenkin kiljun tekoa. Kiljun valmistus aloitettiin hänen ohjeillaan, vaikka hän ei ollut koskaan nähnytkään kyseisen juoman tekoa. Ongelmitta tämä janojuoman valmistus ei kuitenkaan onnistunut, sillä juopottelua vastustanut keittäjä puuttui asiaan. Kilju valmistui ”ukkojen” rauhan juhlintaan, jonka seurauksena nämä hajottivat talosta kaiken eteen tulevan.29 Lottien muisteluista käy ilmi myös se, että lotillekin tarjottiin Mannerheimin syntymäpäiväjuhlien kunniaksi pullo viiteen ”tyttöön”.30 Kaikki eivät kuitenkaan osiaan halunneet juoda. Osa taas muistelee, että heille ei Mannerheimin viinoja jaettu, vaikka olivat sotilaiden kanssa samoissa muonissa. Se, jaettiinko lotille viinoja vai ei, riippui huoltopäällikön suhtautumisesta asiaan. Lottana toiminut Aino-Annikki muistelee esikunnan huoltokapteenin sanoneen, että ”suomalainen lotta ei viinaa juo.”31

Sodan aikana esiintyi paljon korvikealkoholien käyttöä. Tunnetuin näistä oli ”telaketjun” nimellä kulkenut spriisekoitteinen bensiini, jota käytettiin muun muassa tankkien polttoaineena. ”Telaketju” oli myrkyllisyydestään huolimatta niin suosittu juoma, että sitä saatettiin nauttia jopa mieluummin kuin ruoan kanssa tarjoiltua punaviiniä.32 Viinan saannin rajoitukset johtivat kasvavassa määrin korvikealkoholien käyttöön. Pakkasnesteen, moottorispriin ja denaturoidun spriin juominen aiheuttivat myös kuolemia ja sokeutumisia.33 Lääkintämiehenä toiminut Erkki Salomaa kertoo, miten tankkien tuhoamisessa käytetyistä polttopulloista vietiin myös juomakelpoinen sprii. Paikoittain kaikista polttopulloista oli juotu juotavaksi kelpaava sisältö.34 Jatkosodassa lääkintäupseerina toiminut Reino Naavasalo kertoo muistelmissaan eräästä myrkytystapauksesta, jossa joukkosidontapaikalle tuotiin kolme miestä, joista yksi oli jo kuollut, mutta muut vielä hengissä vaikkakin huonossa kunnossa. Naavasalo kertoo ottaneensa yhteyttä virkaveljeensä, jonka neuvojen mukaan metanolimyrkytyksestä kärsivien hoito aloitettiin pirtulla. Puhtaalla alkoholilla pyrittiin saamaan ihmiselle myrkyllinen metanoli pois miesten elimistöstä.35

Lääkepirtu oli myös hyvin suosittu juoma varsinkin lääkintähenkilöstön keskuudessa, missä sitä oli helposti saatavilla. Murtoja apteekkeihin esiintyi, kun janoiset sotilaat etsivät pirtua. Anna Luoto kertoo omissa muistelmissaan, miten hän ja muutama muu lotta olivat majoittuneena apteekkirakennuksessa, kun he heräsivät yöllä kamalaan meteliin. Seuraavana päivänä selvisi, että juopunut upseeriporukka oli muiden juomien loppuessa yrittänyt päästä pirtuvarastoille, mutta naisten huuto oli säikäyttänyt heidät pois.36 Lauri Jäntti kertoo myös ”apteekkarikokemuksistaan” Simpeleellä seuraavalla tavalla:

Sain talon avaimet ja ryhdyin ”apteekkariksi”. Ennen kuin apteekki seuraavana päivänä evakuoitiin, annoin kaukopartioon lähteville rajajääkäripataljoonan miesten ottaa pienet pullolliset tiettyä suosittua lääkettä mukaansa. Ilman reseptiä tietenkin.37

Jäntti ei suoraan sano, että kyseessä olisi ollut juuri pirtu, mutta se on oletettavaa. Kaukopartiomiehille annettiin mukaan 50–100 gramman pirtuannos, joka oli tarkoitettu lähinnä lääkkeeksi ja piristykseksi.38 Annos oli pieni ja partiomatkat vaarallisia, joten humaltumiseen juomaa ei juurikaan käytetty. Partiosta palatessa miehille oli luvassa vielä paremmat tarjoilut.39

Vihollisen viinavarastot Äänislinnassa ja Lapissa

Aluksi näytti siltä, etteivät he pääsisikään kaupunkiin. Mutta iltahämärissä he saivat kiireisen käskyn marssia kaupungin miehityspataljoonaksi. Sieltä oli nimittäin löydetty suuri viinasammio viinaa, ehkä tarkoituksellisesti sinne jätetty, ja entinen vartiopataljoona oli nyt ympäri humalassa ja ryösti kaupunkia.40

Näin Linna kirjoittaa Äänislinnan valtausta seuranneista tapahtumista. Linnan versio kuvaa hyvin niin sanotusta virallisesta historiankirjoituksesta löytyviä tietoja tapahtuneesta. Valtauksen yhteydessä miehille oli luvattu ”valtausviinat” eli puolen litran pullo jaloviinaa jaettavaksi viiden miehen kesken.41 Kaupungista löytynyt viinasammio oli kuitenkin taisteluista väsyneille miehille kuin kultakaivos. Sammioon ammuttiin panssarintorjuntakiväärillä reikä, josta vodkaa kerättiin kaikilla mahdollisilla astioilla kuten ämpäreillä ja pakeilla.42 Tapahtumat Äänislinnassa lähtivät eskaloitumaan. Kaupunginvaltauksessa mukana olleen JR60:n miehistä osa oli juovuspäissään ”motittautunut” kaupungin urheilukentälle. III pataljoonan komentaja lähetettiin selvittämään tilannetta, mutta hänen paikalle saapuessaan ”motittautuneiden” vartiomiehet ampuivat eivätkä päästäneet häntä pitemmälle. Tilanteen rauhoituttua humalaisimmat taistelijat suljettiin putkaan.43 Juhlinta loppui taisteluiden taas alkaessa. Vänrikki Laukkanen toteaa seuraavasti: ”Katuvainen ja krapulainen pataljoona aloitti seuraavana aamuna kello kuusi marssin kohti pohjoista.”44

Valtausta seuranneiden tapahtumien jälkeen tilanne rauhoittui huomattavasti ja järjestys palasi kaupunkiin. Kuitenkaan alkoholi ei poistunut kokonaan kuvioista. Juopuneiden valvonta lisääntyi huomattavasti ja liian päihtyneet kuljetettiin melko herkästi putkaan.45 Lauri Jäntti kertoo, ettei juhliminen ja juominen ollut Äänislinnassa mitenkään harvinaista. Hän myös myöntää, että toisinaan paineita lauottiin juuri viinalla, mutta välillä myös aseilla.46 Ampumatapauksia tapahtui ilmeisesti kuitenkin melko harvoin, koska niistä ei juurikaan löydy mainintoja muusta aineistosta.

Lapin sodan alussa tapahtunutta Tornion maihinnousua voi verrata tapahtumiensa perusteella Äänislinnan valtaamiseen. Kummassakin tapauksessa seuraukset olivat samankaltaiset. Torniossa tapahtumat eskaloituivat kuitenkin vielä pahemmin. Perääntyvät saksalaiset jättivät Torniossa jälkeensä suuret viinavarastot. Muistelmateoksista löytyy paljon spekulaatiota siitä, että ne olisi jätetty tarkoituksella paikoilleen. Suomalaisten joukkojen saavuttua ”Pikku-Berliiniksi” kutsuttuun kaupunginosaan alkoi tapahtumaketju, joka kulkee nimellä ”Tornion taikayö”. Suomalaiset sotilaat aloittivat saksalaisten viinavarastojen tyhjennyksen, minkä seurauksena joukkojen eteneminen pysähtyi suurjuominkien ajaksi. Wolf H. Halsti komennettiin palauttamaan järjestys Tornioon, mikä ei kuitenkaan onnistunut helposti. Halstin kuvaukset tapahtuneesta ovat hyvin perinpohjaisia ja hänen turhautumisensa tilanteeseen käsin kosketeltavaa.47 Tornion tapahtumissa on havaittavissa, että joukot olivat väsyneitä sotaan upseeristoa myöten. Mika Kulju esittää teoksessaan Tornion maihinnousu 1944, että kurin palautus olisi toiminut nopeammin, jos upseeristo ei olisi ollut mukana juomingeissa. Taikayön tapahtumat viivästyttivät sodan etenemistä ja saksalaiset pääsivät perääntymään suomalaisten juodessa.48

Tornion lisäksi saksalaisten viinavarastoja löytyi muualtakin. Vaikuttaa siltä, että jättämällä alkoholia jälkeensä saksalaiset tarkoituksella hidastivat suomalaisten hyökkäyksiä ja nopeuttivat omaa perääntymistään. On myös pantava merkille, että Lapin sodan aikana suomalaiset ja saksalaiset olivat taistelujen välillä hyvissä väleissä. Heikki Kaakisen kokoamassa muistelmateoksessa Julmaa sotaa Lapissa kuvataan, miten saksalaiset tarjosivat konjakkia ja muita juomia suomalaisille. Kirjassa kerrotaan, että ennen Ranuan taisteluita yksi Suomen armeijan upseeri haettiin veneellä pois saksalaisten puolelta, jonne tämä oli mennyt pitämään ”omia neuvotteluja”. Kyseinen upseeri palautettiin suomalaisten puolelle ”hyvin juotettuna”.49 Lapin sodan myöhemmissä vaiheissa Suomen armeijan päällystö ehti hävittämään tai ottamaan talteen saksalaisten jälkeensä jättämät viinavarastot.50

Yhteenveto

Alkoholi näytteli omalla tavallaan hyvin suurta osaa Suomen sodissa. Sodan kaltainen äärimmäinen poikkeustila ja siihen liittyvä pelko vaikuttavat jokaiseen ihmiseen eri tavalla. Keinot pelon lievittämiseen vaihtelevat, ja sodan aikana lohtua haettiin muun muassa alkoholista. Juominen rohkaisi, toi sotilaita yhteen ja antoi ajoittain mahdollisuuden unohtaa ympärillä oleva kaaos. Muistelma-aineistoa tutkiessa on ollut yllättävää havaita, miten mielikuvituksellisia keinoja viinan hankintaan on käytetty. Lähdemateriaali jättää paljolti tulkinnan varaan, miten yleistä alkoholin käyttö oli sotilaiden keskuudessa. Toisten muistelijoiden mukaan alkoholia nautittiin aina, kun sitä vain oli jostain saatavilla. Toiset taas mainitsevat alkoholin lähinnä juhlien yhteydessä, jos silloinkaan. Suurin osa sotilaista sijoittunee jonnekin runsaan juomisen ja täyden absolutismin väliin, kohtuullisen käytön rajoihin. Lähteistä nousee myös selkeästi esiin yleisempi suomalainen humalahakuinen juomakulttuuri. Alkoholia nautittiin yleensä juuri päihtymistarkoituksessa.

Ryyppyreissut esitetään muistelmissa usein koomisessa valossa. Huumori auttoi selviytymään jatkuvassa hermopaineessa ja kuolemanpelossa. Mukaan kuitenkin mahtuu myös useita traagisempia kertomuksia siitä, miten juominen otti sotilaasta kokonaan vallan. Viina koitui monen miehen kuolemaksi sodan jälkeen. Usein nämä traagisemmat tapaukset jäävät historiaan lähinnä varoittavina esimerkkeinä tai unohdettuina kohtaloina. Kun alkoholista puhutaan, korostetaan sekä nykypäivän että menneisyyden keskusteluissa yleensä koomisia sattumuksia ja hauskoja yhteisöllisiä kokemuksia. Nämä näkökulmat ovat olleet enemmän esillä myös kuvattaessa suomalaisten sotilaiden juomista, koska ne ovat olleet yhteen sovitettavissa vallinneiden mielikuvien kanssa. Viime vuosina lisääntynyt uusi sotahistoria, jota esimerkiksi Ville Kivimäen tutkimukset edustavat, pyrkii tuomaan esille todelliset kasvot ja ihmiskokemukset suomalaisen sotilaan sankarimyytin takana. Historiantutkimuksen kentällä on selkeä tilaus myös sotilaiden alkoholin ja muiden päihteiden käyttöä koskevalle tutkimukselle, jossa huomioidaan päihtymisen nurjatkin puolet.

 

Lähteet ja kirjallisuus

Muistelmateokset

Halsti, Wolf H. 1972. Lapin sodassa JR 11:n mukana Oulusta Karesuvantoon. Otava, Helsinki.

Halsti, Wolf H. 1974. Aika vaatii veronsa. Muistelmat II 1939–1948. Otava, Helsinki.

Janhila, Jaana 2010. Sissisotaa kaukopartiossa – Osasto Marttinan partiokertomukset 1943–1944. Minerva, Helsinki.

Jäntti, Lauri 1983. Salainen sotapäiväkirjani – Jatkosota rintamakirjeiden ja kommenttien valossa. WSOY, Helsinki.

Kaakinen, Heikki 2009. Julmaa sotaa Lapissa. Ranuan reserviläiset, Ranua.

Laamanen, Jaana 2014. Unohdetut sotilaat – Vaiettuja rintamakokemuksia. Minerva, Helsinki.

Lehväslaiho, Reino 1988. Lottien sota. WSOY, Helsinki.

Luoto, Anna 1992. Näin sodan armottomat kasvot – Kenttäsairaalalotta muistelee. Tammi, Helsinki.

Marttinen, Eero & Tikkanen, Jorma 2002. Olimme päämajan kaukopartiomiehiä – Osasto Marttinan miehet kertovat. WSOY, Helsinki.

Naavasalo, Reino 1999. Jatkosodan lääkintäupseeri. Recallmed, Klaukkala.

Palaste, Onni 1980. Talvisodan ääniä. WSOY, Helsinki.

Talvela, Paavo 1976. Sotilaan elämä – Muistelmat 1. Kirjayhtymä, Helsinki.

Lehtikirjoitukset

Olmala, Reino 1982. ”Sodassa tapettiin aikaa.” Kansa taisteli, kesäkuu 1982.

Tukiainen, Kauko 1967. ”Vodkaa, kiljua ja pontikkaa.” Kansa taisteli, joulukuu 1967.

Kaunokirjallisuuslähteet

Linna, Väinö 2000. Sotaromaani – Tuntemattoman sotilaan käsikirjoitus. WSOY, Helsinki.

Tutkimuskirjallisuus

Hietanen, Silvo 1992. ”Rikollisuus ja alkoholi sota-ajan yhteiskunnassa.” Teoksessa Kansakunta sodassa 3. Kuilun yli. Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Hietasaari, Marita 2016. Sodan muisti – Talvi-, jatkosota ja Lapin sota 2000-luvun historiallisessa romaanissa. Avain, Helsinki.

Junila, Marianne 2005. ”Rinta rinnan – Suomalaiset siviilit ja saksalaiset joukot Pohjois-Suomessa.” Teoksessa Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, Porvoo.

Kalela, Jorma 2006. ”Muistitiedon näkökulma historiaan.” Teoksessa Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. SKS, Helsinki.

Karjalainen, Mikko 2010. ”’Jopa joi päihtymättä’: alkoholin käyttö jatkosodan päämajassa.” Teoksessa Salaiset kansiot: uusia ja yllättäviä tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta. Valitut palat, Helsinki.

Kivimäki, Ville 2006. ”Sotilaan työ, siviilin taakka. ’Vihollisen tuhoamisen’ dynamiikasta, kokemuksesta ja muistosta.” Teoksessa Ihminen sodassa: suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Helsinki.

Kivimäki, Ville 2013. Murtuneet mielet: taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. WSOY, Helsinki.

Kulju, Mika 2009. Tornion maihinnousu 1944: Lapin sodan avainoperaatio. Ajatus Kirjat, Helsinki.

Kulju, Mika 2013. Lapin sota 1944–1945. Gummerus, Helsinki.

Lagerbohm, John 2009. ”Äänislinnan tuhat päivää.” Teoksessa Me olimme nuoria sotilaita: tuntemattomat sotakuvat kertovat. Otava, Helsinki.

Oksanen, Atte 2008. ”Kenraalit vauhdissa ja sotilaat sammuksissa – Sotaa huumeissa ja humalassa.” Teoksessa Ruma sota: talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Johnny Kniga, Helsinki.

Pipping, Knut 1978 (ruotsinkielinen alkuteos 1947). Komppania pienoisyhteiskuntana: sosiologisia havaintoja suomalaisesta rintamayksiköstä 1941–1944. Otava, Helsinki.

Sulamaa, Kaarle 2006. ”’Himmetä ei muistot saa.’ Veteraanien järjestäytyminen ja muutokset muistamisen mahdollisuuksissa.” Teoksessa Ihminen sodassa: suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Helsinki.

Suomala, Jarmo 2007. Kärkenä Äänislinnaan: Kevyt osasto 8:n historia. Kevytosasto 8 toimikunta, Turku.

Syrjö, Veli-Matti 1991. ”Asemasotavaihe.” Teoksessa Tuntemattoman sotilaan rykmentti – JR8 – Jalkaväkirykmentti 8:n historia. WSOY, Helsinki.

Uino, Ari 2014. Sotiemme veteraanit: rintamalta rakentamaan. Tammenlehvän Perinneliitto & SKS, Helsinki.

Ulamo, Erkki & Karvonen, Markku 2016. Kirottu Syväri: hämäläiskomppanian jatkosota. Karisto, Hämeenlinna.

 
  1. Hietasaari 2016, 10.
  2. Kalela 2006, 75.
  3. Sulamaa 2006, 299–300.
  4. Kivimäki 2006, 207.
  5. Talvela 1976, 178.
  6. Palaste 1980, 231.
  7. Halsti 1974, 55.
  8. Palaste 1980, 84–85
  9. Halsti 1974, 55.
  10. Uino 2014, 110.
  11. Kivimäki 2013, 80.
  12. Oksanen 2008, 204.
  13. Kulju 2013, 61.
  14. Pipping 1978 (1947), 159, 179.
  15. Halsti 1972, 65.
  16. Halsti 1972, 244.
  17. Karjalainen 2010, 98.
  18. Junila 2005, 673.
  19. Halsti 1972, 64.
  20. Halsti 174, 212–213. Halsti kertoo, miten saksalaisilta vietiin Oulusta junanvaunullinen Hennessy-konjakkia. Konjakki päätyi Halstin kautta III armeijakunnan komentajalle Hjalmar Siilasvuolle.
  21. Noin 855 000 euroa. Ks. Junila 2005, 688.
  22. Halsti 1974, 202.
  23. Hietanen 1992, 183.
  24. Jäntti 1983, 163.
  25. Hietanen 1992, 183.
  26. Olmala 1982, 208–209.
  27. Tukiainen 1967, 349–350.
  28. Syrjö 1991, 265-267.
  29. Lehväslaiho 1988, 50–51.
  30. Lehväslaiho 1988, 100–102.
  31. Lehväslaiho 1988, 112.
  32. Oksanen 2008, 199.
  33. Ulamo & Karvonen 2016, 164.
  34. Laamanen 2014, 57.
  35. Naavasalo 1999, 205-206.
  36. Luoto 1992, 164-165.
  37. Jäntti 1983, 24.
  38. Janhila 2010, 93.
  39. Marttinen & Tikkanen 2002, 46.
  40. Linna 2000, 274.
  41. Tämä oli juhlaviinojen (joulu, Mannerheimin syntymäpäivät yms.) kohdalla yleinen annostus.
  42. Lagerbohm 2009, 59.
  43. Suomala 2007, 141.
  44. Lagerbohm 2009, 59.
  45. Lagerbohm 2009, 59.
  46. Jäntti 1983, 111.
  47. Halsti 1972, 64–67
  48. Kulju 2009,106–107.
  49. Kaakinen 2009, 14.
  50. Kaakinen 2009, 16.