Kai Laitisen unkarinkieliselle yleisölle suunnatussa, lyhennetyssä ja Béla Jávorszkyn kääntämässä Suomen kirjallisuushistoriassa (A finn irodalom története, 1981) Laitinen rinnastaa toisiinsa Eino Leinon (1878–1926) ja unkarilaisen Endre Adyn (1877–1919). Laitisen mielestä Adya voi ajatella Leinon vastineeksi heidän asemansa perusteella Unkarin ja Suomen kirjallisuushistoriassa ja kansallisessa kaanonissa.

¹ Vertailun pohjana Laitinen mainitsee myös Leinon ja Adyn erityisen lahjakkuuden, boheemin elämäntavan ja sen, että he olivat toistensa aikalaisia. Rinnastus jää kuitenkin idean tasolle, eikä Laitinen avaa Leinon ja Adyn runouden mahdollisia poeettisia ja temaattisia samankaltaisuuksia tai vertaile heidän runouttaan ajan tyylisuuntauksista saatujen vaikutteiden perusteella.

Kandidaatintutkielmassani ’Eino Leino ja Endre Ady rinnakkain. Kuoleman teeman esitykset Eino Leinon ja Endre Adyn runoudessa’

² olen vertaillut Leinon ja Adyn runoutta kuoleman teeman samankaltaisen käsittelyn ja esittämisen näkökulmasta ja liittänyt nämä käsittely- ja esitystavat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kaunokirjallisuudessa ja taiteissa vallitseviin tyylisuuntauksiin: Adyn tapauksessa myöhäisromantiikkaan, dekadenssiin ja symbolismiin ja Leinon tapauksessa kansalliseen uusromantiikkaan. Artikkelini lähtökohtina ovat kandidaatintutkielmani keskeisimmät huomiot, mutta kehittelen niitä eteenpäin: asetan Leinon ja Adyn – erityisesti jälkimmäisen − runouden ajan tyylisuuntauksiin tarkemmin, annan katsausmaisen kuvan kuoleman esityksistä heidän runoudessaan, työstän runoanalyysejani uudelleen ja lähestyn kansallisen kirjallisuuden kaanonin käsitettä ylirajaisen kirjallisuudentutkimuksen puitteissa.

Ensimmäisessä luvussa paikannan Adyn ja Leinon runouden Unkarissa ja Suomessa kirjoitetun kirjallisuuden historiassa, koska heidän runoutensa nivoutuminen samankaltaisia piirteitä sisältäviin tyylisuuntauksiin toimii kuoleman esitysten vertailemisen pohjana. Adyn runouden kirjallisuushistoriallisen paikantamisen näen hyödylliseksi myös siksi, että se voi sisältää hänen tuotantoaan tuntemattomalle lukijalle uusia, artikkelin kannalta tarpeellisia taustatietoja. Toisessa luvussa esittelen kuoleman teeman käsittelyä Adyn ja Leinon runoudessa yleisesti ja teen vertailevia analyyseja yksittäisistä kuolema-aiheisista runoista. Koska kuoleman aihe läpäisee molempien runoilijoiden tuotannon, en rajaa tutkimusta tiettyihin kokoelmiin tai sikermiin, vaan analysoin muutamaa runoa, joissa ilmenevät kuolemaan liittyen samankaltaiset temaattiset elementit, symbolit, motiivit ja kielikuvat. Johtopäätöksissä teen yhteenvedon huomioistani kuoleman esitysten samankaltaisuuksista ja erilaisuuksista Leinon ja Adyn runoudessa sekä siitä, missä määrin on perusteltua vertailla heidän runouttaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun eurooppalaisten tyylisuuntausten kautta.

Adyn ja Leinon runouden paikka kirjallisuushistoriassa

Ady ja Leino aloittivat uransa 1800-luvun lopussa ja tulivat Unkarissa ja Suomessa kirjallisuuden keskeisiksi hahmoiksi suunnilleen 1900-luvun alussa – tosin Leino sai julkisuutta jo muutama vuosi Adya aiemmin, mutta esimerkiksi Yrjö Hosiaisluoma

³ viittaa Helkavirsiä I ja II -kokoelmiin Leinon pääteoksina, ja niiden ensimmäinen sarja ilmestyi vuonna 1903. Vaikka aikalaisessa kirjallisuuskritiikissä ja sittemmin kirjallisuushistorioissa Adya ja Leinoa on yleensä pidetty aikansa uusien kirjallisten ja taiteellisten tyylisuuntausten edustajina, heidän tuotantonsa kytkeytyy vahvasti myös romantiikkaan.⁴ Kirjallisuushistorioissa Leinon tuotantoa on katsottu edustavan kansallista uusromantiikkaa, joka oli Suomessa eurooppalaisten modernististen tyylisuuntausten, enimmäkseen symbolismin, kansallisen sävyn värittämä muoto. Symbolismin suomalainen versio sai omaleimaisen, romantiikalle tyypillisen kansallisen vivahteen karelianismin kautta, joka tarkoitti kirjailijoiden ja taiteilijoiden Kalevalan innoittamaa ja 1890-luvun venäläistämispolitiikan vahvistamaa kiinnostusta Karjalaa kohtaan.⁵ Karelianismin vaikutus sekoittui kuitenkin Länsi-Euroopan kirjallisuuksista tulleiden modernististen suuntausten kanssa, ja ne muodostivat synteesin kansallisessa uusromantiikassa.⁶

Leino on lueteltu kansallisen uusromantiikan keskeisimpiin edustajiin.

⁷ Leinon tuotannossa karelianismin vaikutus ilmenee ehkä voimakkaimmin Helkavirsiä I ja _II_ -kokoelmissa, mutta hän käsitteli kalevalalaista aihetta jo vuonna 1898 ilmestyneessä runonäytelmässään Tuonelan joutsen, joka Lea Rojolan ⁸ mukaan oli Suomessa kirjoitetun kirjallisuuden ensimmäinen symbolistinen teos. Muutama vuosi ennen Helkavirsien ensimmäisen sarjan kirjoittamista karelianismista vaikutteita omaksuneiden kirjailijoiden ja taiteilijoiden tapaan Leinokin matkusti Raja-Karjalaan ja sai lisää innoitusta matkalta. ⁹ Helkavirsiä I ja _II_ -kokoelmissa hän soveltaa kalevalamittaa sen perusrakenteen säilyttäen mutta sitä hieman muokaten. ¹⁰ Karelianismin vaikutus näkyy myös näiden kokoelmien aiheenvalinnoissa: Rafael Koskimiehen mukaan esimerkiksi Helkavirsien ensimmäisen sarjan runoissa ”Luojan leipä”, ”Sininen risti” ja ”Impi ja pajarin poika” on viittauksia siihen, että ne sijoittuvat ortodoksiseen Karjalaan. ¹¹ Romantiikan aikana kansanperinteitä arvostettiin kirjallisuudessa ja taiteissa, mikä liittyi ajan pyrkimykseen luoda kansallinen kirjallisuus sekä Suomen suuriruhtinaskunnassa että muualla Euroopassa. ¹² Vaikka Suomessa kansallisen uusromantiikan aikana kansalliset elementit, kuten kansallinen mytologia ja Kalevalan maailma, korvasivat osittain eurooppalaisia vaikutteita, symbolistit nojautuivat myös eurooppalaiseen symbolivarastoon ja nostivat esiin esimerkiksi Raamatun, antiikin kirjallisuuden ja keskiajan tarinoita ja henkilöhahmoja. ¹³ Nämä piirteet ilmenevät myös Leinon tuotannossa: Kauko Karen mukaan Helkavirsien ”Ihalempi” ja ”Marjatan poika” tuovat mieleen legendan Neitsyt Mariasta, kun taas ”Sininen risti” ja ”Syvärin impi” muistuttavat Dafne-tarua. ¹⁴ Rojolan mukaan kansalliset ainekset olivat kuitenkin eurooppalaisia aineksia tärkeämpiä Leinon tuotannossa. ¹⁵

Mielestäni tämä merkitsee jonkinasteista eroa hänen ja Adyn teosten välillä, koska Ady on saanut paljon vaikutteita eurooppalaisen modernismin suuntauksista, mutta toisaalta Adyn monissa runoissa puhuja pohtii unkarilaisena olemista ja käsittelee Unkarin historian aiheita suoraan, eli kansallisuuden, kansakunnan ja sen historian kysymykset esiintyvät myös hänen teoksissaan. Ady-tutkimuksessa näitä kysymyksiä tarkastelevia runoja on lähestytty omat temaattiset ryhmänsä muodostavina runoina.

¹⁶ Szilárd Borbély luettelee unkarilaisena olemisen käsittelyn Adyn runouden romanttisiin piirteisiin: hänen mukaansa Adyn kyseisten runojen puhujan kansallismielisyys periytyy romantiikan kansakuntien luomista tavoittelevasta ja niiden yhteenkuuluvuutta korostavasta mentaliteetista. Adyn runojen lyyrisen minän kansalliset tunteet, toisin kuin esimeriksi romantiikan klassikkoina pidettyjen Ferenc Kölcseyn ja Mihály Vörösmartyn runojen puhujan kansallismielisyys, eivät kuitenkaan ole pateettisia eivätkä perustu yhteisöllisyyden elämykseen, vaan ne ilmenevät lyyrisessä minässä ristiriitaisia tunteita herättävänä yksilöllisenä kokemuksena. ¹⁷ Adyn useiden runojen lyyrinen minä ilmaisee kokevansa ymmärtämättömyyttä, minkä hän selittää unkarilaisen ympäristön takapajuisuudella ja ihmisten sivistymättömyydellä ja kaipaa edistykselliseksi näkemäänsä Pariisiin. ¹⁸

Adyn runous saikin ristiriitaisen aikalaisvastaanoton uutuutensa takia, joka ei sopinut ajan Unkarissa kirjoitetun kirjallisuuden normeihin. Niitä vasten Adyn runouden arvomaailma näyttäytyi paradoksiselta ja merkitsi intellektuaalista ja moraalista haastetta aikalaislukijoille.

¹⁹ Adyn kaksi ensimmäistä kokoelmaa, vuonna 1899 ilmestynyt ’Runoja’ (Versek) ja vuoden 1903 ’Vielä kerran’ (Még egyszer) eivät saaneet ilmestyttyään merkittävää huomiota eikä niitä ole laskettu varsinaiseen Ady-kaanoniin myöskään myöhemmin kirjallisuushistorioissa. ²⁰ Ne myötäilevät myöhäisromantiikan poetiikkaa ja hyödyntävät kansanlaulujen ja biedermeierin tunteikasta perinnettä. Näillä ratkaisuillaan ne vastasivat aikalaisyleisön odotuksia. Sen sijaan Ranskan symbolismista vaikutteita saanut ’Uusia runoja’ – niminen (Új versek, 1906) läpimurtokokoelma herätti monissa kirjallisuuskriitikoissa ja muissa lukijoissa paheksuntaa ja ymmärtämättömyyttä. ²¹ Adyn seuraava, taas symbolistinen ’Verta ja kultaa’ (Vér és arany, 1907) runokokoelma johti vielä voimakkaampaan kritiikkiin.

Joukko kriitikoita ja lehtitoimittajia ymmärsivät kuitenkin Adyn pyrkimyksen uudistaa unkarinkielistä runoutta, tukivat häntä ja tekivät hänestä vuoden 1908 alusta alkaen ilmestyneen Nyugat-nimisen (’Länsi’), modernistisen runouden keskusfoorumiksi tulleen aikakauslehden keulahahmon. Lehden ympärille ryhmittyneet runoilijat ja kirjailijat pitivät Adya uuden poetiikan perustajana ja asettuivat polemiikeissa hänen puolelleen.

²² Adyn runouden kanonisointi alkoi Nyugat-lehden erikoisnumerossa jo vuonna 1909, ja sillä saatiin hyväksyttyä myös symbolismi yhä laajemman yleisön keskuudessa. ²³

Kirjallisuushistorioissa on katsottu, että symbolismi ilmestyi unkarinkielisessä runoudessa ensimmäistä kertaa Adyn ’Uusia runoja’ -kokoelmassa.

²⁴ Symbolismia edeltäviä piirteitä on löytynyt myös János Vajdan, Gyula Reviczkyn ja Jenő Komjáthyn 1880- ja 1890-lukujen runotuotannosta, mutta symbolismin keskeisenä tunnusmerkkinä oleva hämärä, ei-referentiaalinen kielenkäyttö puuttui vielä heidän poetiikastaan. Nykyisessä kirjallisuudentutkimuksessa ainakin Adyn runouden tiettyä, noin vuosiin 1904–1910 ajoitettua vaihetta lähestytään edelleen symbolismin kautta. ²⁵

Adyn runouden symbolistisuuden yhteydessä on tarkasteltu esimerkiksi lyyrisen minän

²⁶ korostettua roolia, jonka perusteella H. Nagyin mukaan Adyn symbolismi kytkeytyy symbolismin siihen linjaan, joka tavoittelee lyyrisen minän aseman vahvistamista ja joka eroaa symbolismin siitä suuntauksesta, jossa lyyrinen minä kyseenalaistaa oman kykynsä hallita kielen. Suurin osa Adyn runoista rakentuu lyyrisen minän korostettuun asemaan, ja runoja luonnehtivat lyyrisen minän suurentaminen, hänen itsensä tematisointi ja hänen näkökulmansa absolutisointi. ²⁷ Adyn runous on suurimmalta osalta keskeislyriikkaa, eli minä- ja minuuskeskeistä runoutta, joka yleistyi romantiikan aikana mutta oli suosittu myös modernismissa. ²⁸ Lyyrisen minän asettaminen runon keskipisteeseen, oli siis yhteistä romantiikassa ja modernismissa ja merkitsi eräänlaista jatkumoa niiden välillä. Lyyrisen minän korostetun aseman kannalta Leinon runous eroaa Adyn runoudesta, koska Leinolla on paljon eeppisiä elementtejä sisältäviä runoja, jotka ovat lajiltaan esimerkiksi balladeja tai legendoja – nämäkin olivat romantiikassa usein käytettyjä lajeja keskeislyriikan ohella. Leinon runojen tarkastelussa käytän yleensä ”runon puhuja” -ilmaisua viitatessani runossa puhuvaan agenttiin, joka aina ei ole minämuotoinen, eikä hänen näkökulmaansa absolutisoida sillä tavalla kuin Adyn runojen lyyrisen minän näkökulmaa. Leinollakin on keskeislyriikkaa, esimerkiksi Halla-kokoelmaa (1908) Koskimies on kutsunut keskeislyyriseksi kokoelmaksi, ²⁹ mutta se ei ole hänen runoudessaan niin hallitseva kuin Adylla. Kun tarkastelen Leinolta keskeislyyrisiä runoja, käytän ”lyyrinen minä” -termiä.

Minäkeskeisyyden voi liittää myös dekadenssiin, jossa joidenkin tutkijoiden mukaan subjektiivisuus oli tärkeämpi kuin symbolismissa – tai ainakin symbolismin joissakin suuntauksissa. Niissä lyyrinen minä otti usein tarkkailijan roolin ja etsi aistittavan maailman takana olevaa universaalia, ”oikeaa” todellisuutta, kun taas dekadenssissa haluttiin saavuttaa ja ilmaista yksilöllistä, yksilön omaleimaisia sisäisiä tunnelmia.

³⁰ Symbolismissa ja dekadenssissa, jotka molemmat ovat vaikuttaneet sekä Adyn että Leinon runouteen, on paljon yhteisiä piirteitä. Symbolismi ja dekadenssi on erotettu toisistaan sen perusteella, että symbolismi on ymmärretty ajan uudenlaisen kirjallisuuden ja taiteen ideaksi, johon liittyy taiteellinen ohjelma, kun taas dekadenssissa korostuvat enemmän tietynlainen maailmankatsomus ja suhtautumistapa modernien yhteiskuntien todellisuuteen. Dekadenttisessa kirjallisuudessa ja taiteessa sekä luonto että ihminen kuvattiin rappeutumisen ja hajoamisen prosesseina, ja taiteilijat näkivät modernisoituvan yhteiskunnan rappeutuvana, tuhoa kohti kulkevana. Symbolismiin puolestaan kuuluvat kääntyminen kohti puhtaita ideaaleja ja epäsuora kuvaustapa. ³¹ Dekadenssi ja symbolismi on erotettu myös ajallisesta näkökulmasta: dekadenssi edelsi ajassa symbolismia. ³²

Dekadenttiseen maailmankatsomukseen ja siitä vaikutteita saaneiden teosten teemoihin kuuluu Hosiaisluoman sanoin sairaalloinen erikoisuuden tavoittelu.

³³ Dekadenttisen taitelijan rooliin asettautumiseen sisältyi eristäytyminen ”keskivertoihmisistä” ja massoista, ja taiteilijat esitettiin hienovaraisina, herkkinä ja neuroottisina neroina. Alakuloisuuden lisäksi taiteilijoihin usein yhdistettiin myös fyysinen sairaalloisuus. Dekadenttisia tuntemuksia olivat myös väsymys ja tylsistyminen, jotka saattoivat johtaa kuolemankaipuuseen, sillä dekadenssissa kuolemaa ajateltiin salaperäiseksi, elämää ylempiarvoiseksi, transsendentaalisen olemassaolon portiksi. ³⁴ Dekadenssiin palautuva kuolemankaipuu saa merkittävän roolin kuoleman teeman käsittelyssä sekä Adyn että Leinon runoudessa.

Massoista eristäytyvän ja itsensä ”keskivertoihmisiä” ylempiarvoisena esittävän taiteilijan rooli on siirtynyt dekadenssiin ja symbolismiin romantiikasta.

³⁵ Lyyrisen minän suurentamista havainnollistaa hyvin esimerkiksi seuraava lainaus tunnetusta ’Hunni, uusi legenda’ -runosta (”Hunn, új legenda”, kokoelmassa A Magunk szerelme, ’Meidän rakkautemme’, 1913): ”Minä olin Herra, Runo vain koristeellinen orja, / Pudota pudotessani: orjan tehtävä on tämä, / Jos Suurherran hauta vaatii orjia.” ³⁶ Borbélyin mukaan Ady-runojen lyyrinen minä viihtyy parhaiten romanttisen runoilijan roolissa. ³⁷ Runoilijan valittuna oleminen ja hänen sielunsa kerrosten tutkiminen ovat Adyn runouden tärkeitä teemoja. Hänen monien runojensa lyyrinen minä pitää luomisprosessin paikkana runoilijan sielua ja ajattelee, että luomisprosessin salaperäisyys erottaa runoilijan ”tavallisista” ihmisistä. ³⁸ Romantiikasta periytyneen runoilijakäsityksen mukaan luomistyön tuotos takaa runoilijalle myös kuolemattomuuden. Adyn ja Leinon useissa runoissa lyyrinen minä ilmaisee ikuisen elämän saavuttamisen toivoa runojensa pysyvyydellä ja myöhemmin saamallaan arvostuksella. Adylla tämä toimii lyyrisen minän kokeman aikalaiskritiikin vastapainona. H. Nagyin mukaan vaikka Adyn monien runojen lyyrinen minä julistaa aiempien kaunokirjallisten perinteiden hylkäämistä ja esittää menneisyyden taaksepäin vetävänä, rajoittavana voimana, Ady hyödyntää pitkälti romantiikan poeettista ja temaattista perintöä. ³⁹

Viime vuosikymmeninä Adyn runouden tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota symbolismin lisäksi muidenkin modernististen tyylisuuntausten esiintymiseen hänen runoissaan. Esimerkiksi Miklós Losoncin mukaan Adyn runoudessa ilmenee monia -ismejä siitä huolimatta, että häntä on pidetty ensisijaisesti symbolistisena runoilijana: siinä voi havaita impressionistisia, kubistisia, ekspressionistisia, dadaistisia, surrealistisia ja futuristisia piirteitä.

⁴⁰ Adyn symbolistisen kauden jälkeen, eli Lángin mielestä noin vuoden 1910 ⁴¹ ja H. Nagyin ⁴² mielestä noin vuoden 1912 jälkeen, hänen runoutensa poetiikka muuttui merkittävästi. Muutokset, kuten esimerkiksi syntaksin yksinkertaistuminen, intensiivisen kuvallisuuden vähentyminen ja julistavan puheen taka-alaistuminen, on selitetty avantgarden vaikutteilla. Symbolistisuudellaan Adyn runous aloitti siis klassisen modernismin Unkarissa kirjoitetussa kirjallisuudessa ja muista modernistisista tyylisuuntauksista saatujen vaikutteidensa avulla toimi myös unkarinkielisen modernismin seuraavien vaiheiden lähtökohtana. ⁴³

Seuraavissa luvuissa keskityn romantiikan, dekadenssin ja symbolismin vaikutuksiin kuoleman teeman esittämiseen Adyn runoissa. Vertailen Adyn kuoleman esityksiä Leinon kuoleman esityksiin, jotka sijoittuvat romantiikasta, karelianismista, dekadenssista ja symbolismista vaikutteita saaneen kansallisen uusromantiikan kontekstiin.

Kuoleman uhka ja elämän hetkellisyys

Kirjallisuudessa ja taiteessa kuoleman kuvauksissa on muodostunut erilaisia konventioita ja perinteitä eri aikakausina ja tyylisuuntauksissa. Kuolema on esitetty hyvin eri tavoin esimerkiksi realismissa tai naturalismissa kuin romantiikassa, dekadenssissa ja symbolismissa – tosin naturalismin ja dekadenssin kuolemankuvauksissa on ollut myös yhteyksiä. Romantiikassa kuoleman ja tuonpuoleisen teemat olivat korostetun tärkeitä, mikä liittyi kiinnostukseen mystisistä ja yliluonnollisista ilmiöistä sekä ajatukseen kuolemasta elämää korkeampana, kaikkitietävyyden tuovana tilana. Kuoleman pohtiminen oli korostettu kysymys myös dekadenssin ja symbolismin kirjallisuudessa: Rojolan sanoin – mielestäni ehkä hieman liioitellusti – dekadenssin ja symbolismin teokset päättyvät lähes aina kuolemaan ja ylipäätään tuhoutumiseen.

⁴⁴

Adyn ja Leinon runoudessa kuolemaa lähestytään osittain romantiikasta peräisin olevien, toistensa kanssa ristiriitaisten kuolemankaipuun ja kuolemanpelon kautta. Adyn ja Leinon runoissa tematisoituva kuolemankaipuu on tiiviissä yhteydessä myös dekadenssin käsitykseen runoilijan roolista ja persoonallisuudesta. Nämä romanttiset ja dekadenttiset vaikutteet yhdistyvät Leinon ja Adyn kuolemankuvauksissa symbolistisen runouden keinoihin, ja he kuvaavat kuolemaa usein symbolien avulla. Symbolilla tarkoitan sanaa tai ilmausta, joka merkitsee itsestään eteenpäin viittaavaa abstraktia kohdetta. Symbolissa jokin konkreettinen esine, paikka tai olento viittaa johonkin abstraktiseen ideaan tai ominaisuuteen. Symbolin ja symboloitavan suhde perustuu konventioon, joka saattaa olla tietyn kulttuurin yhteisesti vakiinnuttama tai yksittäisen runoilijan luoma.

⁴⁵

Leinon balladeissa kuolema saapuu toistuvasti yöllä re’ellä tai hiihtäen odottamattoman, kylmän ja pelottavan vieraan hahmossa, joka vie mukanaan uhrinsa, kuten myös Viljo Tarkiainen on todennut. Hänen mukaansa kuoleman personifiointi tällaisen symbolisen hahmon muodossa esiintyy usein romantiikan ajan balladeissa. Eurooppalaisen kuolemankuvaston ohella Leinon kuolemankuvaukset ovat saaneet innoitusta myös Kalevalasta, jossa Tuoni tai Mana, Tuonelan tai Manalan eli kuolleiden valtakunnan valtias, ilmenee tylynä, synkkänä ja pelottavana hahmona.

⁴⁶ Tällainen Tuoni-hahmo esiintyy esimerkiksi ”Tuuri”-runossa (Helkavirsiä I), jonka päähenkilö on elämästä nauttiva, suhteellisen varakas talonpoikaisisäntä. Uuden talonsa tupaantuliaisissa Tuuri puhuu vierailleen elämän iloista ja ilmaisee suruaan siitä, että ihmisen elämä päättyy joka tapauksessa kuolemaan: ” » On eloa, on iloa, / oisi kyllin kystä meillä, / yksi on suru sydämen: / Tuoni ankara tulevi, / Kuolo kaikki korjannevi. «” ⁴⁷ .

Kutsumattoman vieraan muodossa ilmenevän personifioidun Kuoleman saapumista ja tapahtuman Tuurissa herättämiä tunteita runon puhuja kuvaa näin:

Senp’ on sai sanoneheksi,
kuului tiuvut talvitieltä,
kulkuset kujan periltä;
kuunteli isäntä itse,
vaikenivat valta-luojat.

Tungeikse tupahan vieras
hyyssä turkki, jäässä parta,
kulmakarvat kuuralliset;
pimeni tuvassa tuohus,
Tuurin kasvot kalpenivat.

Sanoi Kuolo kutsumaton:
”Kun ei kuulu tervehdystä,
itse tervehdin tuloni.”

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
tunsi jäätyvän verensä,
sydämensä seisahtavan
tuskasta sanattomasta;
[…]

⁴⁸

Runon puhuja kuvaa Kuoleman hahmoa hänen kylmyyteensä ja sen kautta ankaruuteensa viittaavien metonymioiden, tarkemmin synekdokeiden kautta, joissa kuvauksen kohteen osa korvaa sen kokonaisuuden:

⁴⁹ vieraan hahmon kokonaisuuden sijaan nähdään hänen hyinen turkkinsa, jäinen partansa ja kuuralliset kulmakarvansa. Kuoleman tulo herättää Tuurissakin jäisen ja jähmettyneen tunnelman, sillä Tuurin valtaa kuolemanpelko, mitä ilmaistaan taas metonymioilla. Muodon kannalta runossa käytetään kalevalamittaa sekä huomattavan paljon alkusointuja, jotka ovat Kalevalan runoille ja suomenkieliselle kansanrunoudelle tyypillisiä muodollisia keinoja. ⁵⁰

”Tuurin” teemoina ovat ihmisen kuolevaisuuden traagisuus

⁵¹ ja kuolemanpelko, josta johtuen Tuuri pyytää lisäaikaa Kuolemalta. Hän perustelee pyyntöään sillä, ettei hän pystyisi vielä jättämään kotiaan, maallista omaisuuttaan ja vaimoaan: ” » En jaksa erota vielä / kodistani, konnustani, / luota vaimoni valion. / Pyydän yhden päivän armon, / yhden viikon, yhden vuoden. «” ⁵² Tietoisuus siitä, että lisäaika päättyy joskus, häiritsee kuitenkin Tuurin mielenrauhaa, joka palautuu vain hetkeksi Kuoleman ensimmäisen vierailun jälkeen ennen kuin Kuolema palaa uudelleen. Kuolemanpelossaan Tuuri ei pysty enää nauttimaan elämästä ja lopulta suostuu menemään mukaan Kuoleman kanssa, joka vie hänet tuonpuoleiseen maailmaan re’ellä. Vaikka runo alkaa pitojen antiikista asti tunnetulla motiivilla, joka yhdistyy runossa jumalalliseen elämään, ⁵³ Tuuri ei kuitenkaan pysty voittamaan ihmiselämän rajallisuutta.

Leinon balladeissa kuolema ilmenee myös murhan yhteydessä: esimerkiksi Helkavirsien ensimmäisen sarjan ”Ylermin” päähenkilö murhaa hulluksi tulleen poikansa ja ”Kimmon kostossa” isä murhaa tyttärensä viattomuuden pilanneen miehen. Kokoelmassa kuvataan myös itsemurhaa: ”Ukrissa” shamaani, jolla oli aiemmin suuri valta, tekee itsemurhan nähdessään sotaväkensä toivottoman tilanteen. ”Räikkö räähkä”-runon päähenkilö valitsee itsemurhan syyllisyydentunnon sijaan näytettyään tien kotikyläänsä vihollisille.

Kuoleman teemaa käsiteltäessä Leinon runoissa kuvataan toistuvasti myös tuonpuoleista maailmaa, mikä on kytkettävissä romantiikan ajan kiinnostukseen tuonpuoleisesta ja kansallisen uusromantiikan karelianismiin, koska Leinon kuvaukset kuolleiden valtakunnasta ovat saaneet vaikutteita Kalevalasta. Helkavirsien ensimmäisessä sarjassa ilmestyneessä ”Tummassa” kuolleena olemisen kammottavuutta havainnollistaa kuolleen isähahmon antama kuvaus tuonpuoleisesta. Tummaksi kutsutulle pojalle, joka näkee pelottavia pitämiään henkiä, elämä näyttäytyy hirvittäväksi. Tumma kaipaa kuolemaan, kunnes hän pääsee keskustelemaan edesmenneen isänsä kanssa tämän haudalla, ja isä kuvailee Tuonelaa elävien maailmaa synkemmäksi. Palaan runoon vielä tämän luvun lopussa erikoisen, yhteisössä sopimattomaksi katsotun yksilön kuolemankaipuuta tarkastellessani. ”Kouta”-runon päähenkilö on Lapissa asuva shamaani, joka tähtää kaikkitietävyyteen ja haluaa oppia herättämään kuolleet henkiin. Kaikkitietävyyden hintana on hänen oma kuolemansa: Kouta laskeutuu Manalaan, josta ei ole paluuta. Lopulta Kouta hyväksyy tämän ja astelee tyynesti Manalaan eikä kaipaa takaisin elämään:

Tuo oli Kouta, kolkko miesi,
tunsi kaikki tietävänsä,
astui rotkohon Rutimon,
kulki kuolon porraspuita
niin kuin pitkän pilven lonka,
niin kuin jäisen kosken kopru;
ei hän taakse katsahtanut,
katsoi kohden Kalman usta,
ei hän kilvan kiirehtänyt,
astui askel askeleelta,
kun oli tuima Tuonen kulku,
elo kuoloa kovempi.

⁵⁴

Tällainen suhtautuminen kuolemaan kytkeytyy romantiikan ajan viehtymykseen tuonpuoleiseen, ja sen voi liittää myös symbolismin pyrkimykseen saada tietoa silminnähtävän maailman taustalla ja yläpuolella olevasta todellisuudesta. Tuonelan joutsen -runonäytelmää analysoidessaan Esko Karppinen esittää, että näytelmässä ja Leinon joissakin muissa teoksissa henkilöhahmot jakautuvat kahteen tyyppiin: niihin, joilla ei ole metafyysistä kiinnostusta ja siksi he pystyvät nauttimaan elämästä, ja niihin, jotka metafyysisen pohdinta vieraannuttaa elämästä ja jotka löytävät rauhansa vain kuolemasta. Tuonelan joutsenessa Sudenkorentojen kuorolaulujen lopussa toistuvissa päätössäkeissä edelliseen henkilötyyppiin kuuluvia kutsutaan ”kultasiipisiksi” ja jälkimmäiseen kuuluvia ”multasiipisiksi”: ”Kultasiipiset / karkelemaan. / Multasiipiset / multahan maan.” Tuonelan joutsenen päähenkilönä oleva Lemminkäinen kuuluu ”multasiipisiin”, ja metafyysinen vietti estää hänet tyytymästä tavalliseen, maanpäälliseen elämään. Kuoleman mysteerin selvittely johtaa hänellä vieraantuneisuuteen, identiteettikriisiin ja lopulta tuhoon. Lemminkäinen luulee selviytyvänsä Tuonelassa sankariutensa avulla, pystyvänsä ampumaan Tuonelan joutsenen ja palaamaan elävien maailmaan ratkaistuaan kuoleman mysteerin, mutta hän epäonnistuu ampumaan joutsenen, ja hänet tappaa oma nuolensa. Absoluuttinen kaikkitieto on saavutettavissa vain kuolemassa sekä Tuonelan joutsenessa että ”Koudassa”.

⁵⁵

Adyn runoissa kuolema yleensä ei ilmene personifikaation kautta, vaan siihen viittaavat hämärämmät symbolit sekä kuoleman läheisyyteen vihjaavat tunnelmat. Hämärä ja vihjaileva kielenkäyttö kuuluivat symbolismin poetiikkaan: symbolistit nojautuivat suggestion ja hämärtämisen tekniikoihin.

⁵⁶ Hämäryyteen pyrkivän runokielen tavoitteena oli se, ettei runossa asioita nimetty konkreettisesti, vaan runouden kieli erotettiin arkikielestä sekä funktion että laadun kannalta. ⁵⁷ Symbolistit pyrkivät luomaan mystisen, metafyysisen ja haaveenomaisen tunnelman. ⁵⁸ Tämä piirre on havaittavissa myös Adyn useissa kuolema-aiheisissa runoissa, enemmän kuin Leinon kuolemankuvauksissa, joihin ovat vaikuttaneet ensisijaisesti romantiikan perinne ja karelianismi. Esimerkiksi ’Kuoleman hevoset’ -runossa (”A Halál lovai”, kokoelmassa ’Eliaan vaunuissa’, Az Illés szekerén, 1908) kuolemaa symboloi aavemaisen tunnelman herättävä hevoslauma, jossa hevoset vievät selkäänsä nousseet aave-ihmiset kuolemaan. Hevonen on konventionaalinen kuoleman symboli, koska sillä on ollut kuolemaan liittyviä merkityksiä esimerkiksi antiikin kreikkalaisessa mytologiassa, kelttiläisessä mytologiassa ja hinduismissa, ⁵⁹ mutta Adyn runossa kuolemaa ei kuitenkaan kuvata sellaisen konkreettisen hahmon muodossa personifioituna kuin esimerkiksi ”Tuurissa”.

Kuten olen jo maininnut, tutkimuksessa Adyn runoja on luokiteltu etenkin temaattisin perustein, ja tässä jaottelussa kuolema-aiheiset runot muodostavat oman kokonaisuutensa. Myös sota-aiheiset runot muodostavat oman ryhmänsä

⁶⁰ , ja näissä runoissa kuolema esitetään rintamalla kuolevien sotilaiden kuolemana. ⁶¹ Kuoleman aiheen korostuminen vielä entisestään sodan myötä näkyy erityisesti vuonna 1918 ilmestyneessä kokoelmassa ’Kuolleiden kärjessä’ (A halottak élén). Kaatuneen sotilaan hautajaisia kuvaa myös Leino ”Hautaus”-runossa (Painuva päivä, 1914) ⁶² . Hämärämpien symbolien ohella kuoleman alituisesta uhasta myös ikkunasta näkyvä hautausmaa muistuttaa Adyn useiden runojen lyyristä minää esimerkiksi runoissa ’Lähellä hautausmaata’ (”Közel a temetőhöz”, kokoelmassa ’Verta ja kultaa’) ja ’Itkeä, itkeä, itkeä’ (”Sírni, sírni, sírni”, kokoelmassa ’Verta ja kultaa’).

Kuoleman lisäksi Adyn runojen toistuvana teemana ja usein isolla alkukirjaimella kirjoitettuna symbolina (myös ”kuolema”-sana esiintyy toistuvasti isolla alkukirjaimella Adyn runoissa) on Elämä. Lyyrinen minä ottaa kantaa elämän puolella kuolemaa vastaan elämää ylistävissä ja elämästä kiinni pitämisen pyrkimystä esittävissä runoissa, kuten esimerkiksi runossa ’Kuinka tahansa rumaa elämää’ (”Akármilyen csúnya életet”, kokoelmasta ’Kaikkien Salaisuuksien runot’):

Minut jättävät yksin yksi toistensa jälkeen
Ne, joille elämäni on liikaa.
He hylkäävät minut ennen kukkolaulua
Vannovat Pietarini
Ja haitan itseäni elämälläni.

Mutta elän ja silti elän
Enkä halua saada ylistystä
Ja kuinka tahansa ruman elämän
Toivo synkät aivoni
Täyttää veren kopeudella.

Miten tahansa, mutta olla kuolematta,
Miten tahansa, mutta olla vielä olemassa,
Haaleta unohdettuna,
Mieluummin kuin pudota loistavan, kauniin
Kuoleman kunnianarvoiseen syliin.

Tällöin muut kiroavat
Äitinsä kohdun ja taivaan
Elämänsä kaikki huonot kokemukset,
Mutta minä kiljuen, evoe,
Oi, Elämä, pidän sinusta kiinni.”

⁶³

Runon lyyrinen minä kuvailee yksinäisyyden, hylättynä olemisen ja petetyksi tulemisen kokemuksia, mutta näistä huolimatta hän valitsee elämän kuoleman sijaan niinkin, että hän joutuu elämään ilman arvostusta ja rakastettuna olemista. Samankaltaisia ajatuksia muotoilee myös Leinon ”Elämän koreus” -runon (Elämän koreus, 1915) lyyrinen minä, joka kertoo kokeneensa paljon tuskaa, mutta hän ilmaisee kuitenkin kiitollisuuttaan siitä, että hän saa elää. Hän sietää mieluummin elämän vaikeudet kuin kuolee ja pitää kiinni elämästä kuolemanpelossaan:

Kiinni riipun elämässä
kaikin vaistoin, kaikin taistoin,
vaikka kaikki tuskat tunsin,
vaikka kaikki maljat maistoin.

Tartun elon sorjan tukkaan,
pidän kiinni enkä päästä,
sääli muita en, en itse
myöskään itseäin mä säästä.

Kiitän joka tuokiosta,
Kiitän Sallimusta syvää,
minkä elää vielä sallii,
minkä antoi pahaa, hyvää.

Teen sen itsetietoisesti:
rikon taikka kärsin, − kestän,
noin ma pelon peikot torjun.
noin ma kuolon kauhun estän.

⁶⁴

Leinon ”Hymni tulelle” -runon (Pyhä kevät, 1901) puhuja kannustaa itseään ja lukijaa elämään intensiivisesti ja nauttimaan elämästä monikon ensimmäisen persoonan imperatiivimuotoja käyttäen. Hän muistuttaa elämän lyhyydestä ja siitä, että kuolema on joka tapauksessa kaikkien ihmisten yhteinen kohtalo: ”On kohtalosi kerran tuhkaks tulla, / mut siihen ast’ on aika palaa sulla. // […] On elon aika lyhyt kullakin. / Siis palakaamme lieskoin leimuvin, / tulessa kohotkaamme korkealle! […].”

⁶⁵ Kannustusta elää intensiivistä elämää puhuja siis selittää kuoleman uhalla. Samalla hän katsoo, että intensiivinen elämä mahdollistaa jossakin mielessä ikuisen olemassaolon, sillä se tukee kuolemattomien ajatusten syntymistä, ja sen ansiosta ”[…] Aatos nousee mullasta”. ⁶⁶

Tästä näkökulmassa runossa elämän ja kuoleman välillä ei kuitenkaan ole niin jyrkkää eroa, ja samankaltainen piirre ilmenee muuallakin Leinon ja Adyn runoissa. Adylla elämä ja kuolema eivät aina näyttäydy toistensa vastakohtina, vaan ne hahmottuvat olemassaolon erilaisina tiloina. On huomionarvoista, että kuolemaan liittyy myönteisiä, sen ylellisyyteen viittaavia adjektiiveja myös ’Kuinka tahansa rumaa elämää’ -runosta otetussa lainauksessa. Elämän ja kuoleman välinen raja osoittautuu heikoksi myös Leinon useissa runoissa, ja kuollut voi olla yhteydessä elävään, kuten esimerkiksi ”Tummassa”, mikä on toistuva aihelma romantiikan ajan teoksissa. Leinolla elävien ja kuolleiden maailman välillä on helppo läpikäynti, mutta vain yhteen suuntaan, elämästä kuolemaan.

Variaatioita kuolemankaipuuseen

Előd Halászin mukaan Adyn runoudessa kuolemalla on niin korostettu asema, että se on osa lyyristä minää, minkä todistaa ’Kuoleman sukulainen’ -runon (”A Halál rokona”, kokoelmasta ’Verta ja kultaa’) ensimmäisen säkeen itsemäärittely: ”Minä olen Kuoleman sukulainen”. Adyn monissa runoissa ilmaistu kuolemankaipuu liittyy Halászin mukaan ajan henkeen – eli ymmärtääkseni dekadenssiin – sillä tavalla, että se saa muotonsa tästä mentaliteetista, mutta kyse ei ole vain omaksutusta roolista tai asennosta, vaan kuoleman alituinen läsnäolo kuuluu kuolemaa käsittelevien runojen puhujan minuuteen.

⁶⁷

Adyn runouden myyttistä maailmankuvaa tarkastelevassa artikkelissaan György Eisemann kirjoittaa, että runojen lyyrisen minän olemassaolo jakautuu kolmeen tasoon: alkukaaokseen, syntymisen ja kuoleman väliseen eli maalliseen tasoon sekä ajattomuutta tuovaan jumalamaiseen uudelleensyntymiseen. Alkukaaoksessa yksilöä ei ole vielä olemassa, hän ei ole vielä eriytynyt tai muodostunut, kuten eivät myöskään ole eriytyneet vastakkaisilta vaikuttavat poolit, kuten elämä ja kuolema tai henki ja aine. Runoilijan luomisprosessin mahdollistaa yksilön eriytyminen alkukaaoksesta, eli runojen kirjoittaminen sijoittuu syntymän ja kuoleman väliselle tasolle, jolla elämän ja kuoleman aiempi ykseys purkautuu, ja lyyrinen minä altistuu ajan lineaarisuudelle. Tällöin nykyisyydestä tulee elämän näyttämö, joka hahmottuu lyyriselle minälle kuoleman uhan näkökulmasta. Adyn runoissa lyyrisen minän ja laajemmin otettuna ihmisen uudelleensyntyminen toteutuu niin, että hän antautuu ajalle eikä yritä vastustaa kuolevaisuuttaan ja palaa tällä tavalla kaikkeuteen tai tyhjyyteen – joka siis tarkoittaa samalla kaikkeutta −, josta hän on tullut.

⁶⁸ Sitä, että Adyn runojen korostetussa asemassa oleva lyyrinen minä ylittää aikatasot ja on olemassa niiden yläpuolella, H. Nagy on tähdentänyt myös lyyrisen minän suurentamisen yhteydessä, ⁶⁹ jonka olen selittänyt romantiikan ja dekadenssin vaikutuksella. Halun sulautua kaikkeuteen voi liittää myös symbolismin pyrkimykseen saada tietoa aistittavan todellisuuden takana olevasta ”oikeasta” todellisuudesta, johon punoutuvat metafyysisyys ja mystisyys.

Adyn useissa runoissa lyyrisen minän kuolemankaipuu selittyy hänen pyrkimyksellään päästä irti fyysisistä rajoistaan ja sulautuna kaikkeutena näyttäytyvään alkutilaan. Seuraavassa katkelmassa runosta ’Putoaminen Ei-Mihinkään’ (”Zuhanás a Semmibe”, kokoelmasta ’Meidän rakkautemme’) tämän tilan symbolina on tyhjyytenä ymmärrettävä Ei-Mikään:

Nyt haluaisin tehdä kammottavan suuren putoamisen
Ei-Mihinkään
Ja jättää kaiken valmiin jalosti jollekulle muulle.
Ainoa kaunis asia olisi minulle kuolema
Ja se viivästyy
Kuin juna pimeässä pienessä kylässä.

Tarjoan käsivarteni pystyyn nostaen
Elämäni,
Mutta pilkallinen Kohtalo ei tahdo sitä.

[…]

Minä kaipaan vain yhtä asiaa: tehdä hirveän putoamisen
Mutta silti eläen
Kadota, elää, kaivata ja saada.”

⁷⁰

Tämän kaltainen kaikkeuteen sulautumisen kaipuu kuoleman kautta ilmenee myös Leinon runoissa, esimerkiksi ”Kiire kotiin” -nimisessä (kokoelmien ulkopuolinen runo), jossa lyyrisen minän ja ylipäätään ihmisen kaikkeuteen sulautumisen metaforana käytetään mereen virtaavan puron kuvaa:

Puhu mulle, puro:
minne sull’ on kiire?
Etkö tiedä, että
kuljet kuolemaasi,
menet merta kohti?
Viivy hetki, viivy!

»Tiedän kyllä, että
menen merta kohti,
kuljen kuolemaani.
Merestä, ma tulin,
siksi sinne palaan:
mull’ on kotiin kiire.«

⁷¹

Leinon ja Adyn kuolemankuvausten yhteisenä piirteenä on myös se, että kuoleman ja taiteilijuuden kysymykset punoutuvat toistuvasti yhteen heidän teoksissaan. Esimerkiksi Tuonelan joutsenessa Rojolan mukaan Leino hyödyntää kalevalalaista aihetta symbolismiin yhdistäen sillä tavalla, että joutsen liittyy teoksessa symbolismille keskeiseen taiteilijaproblematiikkaan ja on tulkittava taiteilijan tai taiteen symbolina.

⁷² Karoliina Lummaan mukaan joutsen on Suomen maalaustaiteessa ja kirjallisuudessa tärkeä sielun, kuolemattomuuden, runotaidon tai tavoittamattomien ideaalien symboli. ⁷³

Symbolismin poiskääntyminen arjesta kohti ideaalien maailmaa tai tuonpuoleista ilmenee Tuonelan joutsenessa kuoleman kautta tapahtuvana etsintänä. Laulu eli taideteos on lahja, josta täytyy maksaa kärsimyksellä ja kuolemalla. Symbolismin taidekäsitykseen vaikutti Arthur Schopenhauerin estetetiikkafilosofia, jonka mukaan esteettinen kokemus kohottaa kokevan subjektin elämän yläpuolelle, näyttää koetun objektin ideaalisena ja vapauttaa elämän tuottamasta kärsimyksestä. Näin esteettinen kokemus rinnastuu kuolemaan, joka vapahtaa tahtomisesta ja sen kautta myös kärsimyksestä.

⁷⁴

”Hymni tulelle” -runosta otetussa lainauksessa puhuja pitää ajatuksia ikuisina ja liittää ne henkeen, joka on kuolematon, toisin kuin ruumis, eli runossa hyödynnetään dikotomista jaottelua hengen ja ruumiin suhteesta. Näkemys ajatuksen ja sen säilyttävän taideteoksen ikuisuudesta on kytkettävissä symbolismin pyrkimykseen tavoittaa ideaalien maailma sekä romantiikan käsitykseen taideteoksen ja sen luoneen taiteilijan kuolemattomuudesta. Ajatuksen korkeutta ylistää myös Leinon ”Keväthymnin” puhuja, joka rinnastaa laulun tuottamisen kantelen avulla Kristuksen ylösnousemukseen ja luonnon keväiseen heräämiseen. Kannel esiintyy runossa runouden perinteisenä symbolina, joka vastaa luutun universaalimpaa symbolia suomalaisessa konventiossa. Puhuja samaistaa kannelta soittavan runoilijan ylösnousseeseen Vapahtajaan:

Herran henki mailla kulkee,
haudat kaikki aukeaa.
Kas, jo katkee kääriliinat!
Sydän uuden uskon saa.

Maa, mi nukkui hangen alla,
herää uuteen elohon,
kautta ilman kannel kaikuu:
Vapahtaja noussut on.

Herää sydän ihmisenki
iloinensa, suruineen.
Astu aatos, lennä, liidä
kirkastuksen korkeuteen!

⁷⁵

Ihmisen kuolevaisuuden traagisuutta lieventää se, että hän pystyy tuottamaan kuolemattomia ajatuksia myös ”Aika”-runossa (Kangastuksia, 1902). Runon puhuja kertoo keskustelustaan itämaisen papin kanssa, jonka hän tapasi retkeillessään Himalajassa – elementti liittyy romantiikan orientalismiin. Ajattaren eli ajan julman, puoleksi liskoksi, puoleksi naiseksi kuvatun jumalattaren temppelin pappi kuvailee puhujalle Ajattaren valtaa kaikkien ihmisten yllä, mutta hän kertoo kuitenkin nuoresta miehestä, joka on onnistunut voittamaan Ajattaren luomalla aatteita eli yleviä ajatuksia. Papin kertoman tarinan ja hänen tarinaa selittävien sanojensa mukaan ajatukset ovat siis ikuisia ja tekevät kuolevaisen ihmisen kuolemattomaksi:

Seisoivat he hetken vastatusten,
Ajatar ja urho miekan, mielen.
Vavahtaapi polvet pedon, sammuu
silmä, vaipuu käsi kynnellinen;
leveästi niinkuin kesä-ilta
sulhon huulille hän suukon painaa.

Mutta kammiosta urho astuu
kalpeana niinkuin kuolo, kulkee
metsiin, jättää äidin, siskot, miettii,
tekee hengen töitä, jotk’ ei katoo,
vaikka katoaisi kansa kaikki.
Hänehen ei Ajan hammas pysty,
voittanut hän onpi kuolon vallan,
sillä hän on unelmainsa urho
ja hän täyttää, mitä monet tuumii.

[…]
Silloin sanat sattui mieleheni:
»Eikö sitten enää milloinkana
miestä ollut Ajan voittajata?»

Väkevästi vanhan silmä loisti,
kädet rinnoillaan hän risti, lausui:
»Aika voitetahan joka kerta,
jolloin aatos miehen mieless’ syttyy,
aatos miehen mieltä ankarampi,
kasvavainen yli kuolevaisen.
Siitä asti on hän outo täällä,
herra muille, orja itsellensä,
sillä hän on unelmainsa urho,
oman aattehensa astinlauta.»
[…]

⁷⁶

”Tumma”-runossa erikoisuuden – joka romantiikassa, dekadenssissa ja symbolismissa on kytketty taiteilijan valittuna olemiseen ja ylellisyyteen − ja kuoleman yhteys ilmenee kyläyhteisössä erikoisena ja siksi epäkelpona pidetyn yksilön kuolemankaipuuna. Tummalla on synnynnäinen kyky nähdä metsän ja erilaisten luonnonkappaleiden henkiä, eli runo nojautuu kalevalalaiseen uskoon henkiin. Tumma näkee hänen mielestään pelottavilta tuntuvia henkiä kaikkialla, johon kyläläisten työt sijoittuvat, mikä johtaa siihen, ettei hän kykene tekemään mitään työtä. Kyläyhteisössä Tummaa ajatellaan siis turhaksi, ja suku pohtii jo hänen tappamistaan: ”Suku jo surmata saneli: / »Mitä työstä tyhjän miehen! «

⁷⁷ . Runon unkarinnoksessa Géza Képes on kääntänyt ”tumma maammon marja” -ilmaisun ⁷⁸ , joka viittaa alkuperäisessä runossa puhuvan nimen kantavan Tumman hylkiön asemaan yhteisössä jo heti ensimmäisessä säkeessä, nimittäen Tummaa ”suvun mustaksi lampaaksi” ⁷⁹ kansainvälisesti tunnetulla sananparrella. Tumman edesmennyt isä kääntää nurin tämän sananparren ja antaa päinvastaisen näkökulman Tumman erikoisuuteen ”heimon helmi” -ilmaisulla kuolemaan kaipaavaan poikansa kanssa keskustellessaan: ”Taatto haudassa havasi. / »Mitä itket, heimon helmi? « ⁸⁰ . Kyläyhteisön jäsenistä poiketen isä osoittaa arvostusta Tummaa kohtaan. Myös runon puhuja toistaa isän käyttämän ”heimon helmi”-ilmaisun (”Yhä itki heimon helmi.” ⁸¹ ), mikä ilmaisee hänen asettumistaan yhteisössä hylätyn poikkeusyksilön puolelle.

Kun Tumma kokee olevansa hylätty, hänkin alkaa nähdä itsensä arvottomaksi, tarpeettomaksi ja elävien maailmaan sopimattomaksi. Tämä johtaa siihen, että Tumma haluaa paeta elämän kärsimyksiä ja pelkojaan kuolemaan. Ajatuksessa näkyy romantiikassa ja symbolismissa painotettu eskapismi.

⁸² Äidin suostumuksella Tumma menee isänsä haudalle ja pyytää isää ottamaan hänet mukaansa kuoleman valtakuntaan. Kun Tumma kertoo isälleen näkevänsä kaikkialla pelottavia henkiä, isäkin kertoo nähneensä niitä itsekin, mutta hän oppi rauhoittamaan henget ja elämään kykynsä kanssa. Isä antaa neuvoja pojalleen esimerkiksi metsän lepyttämisestä laululla, Ahdille, veden haltijalle esitettävistä uhreista ja tulen henkien kahlitsemisesta. Tumman toistettua toivonsa päästä silti ”Kalman kartanoihin” ⁸³ , isä kuvailee hänelle elämää Tuonelassa näin:

» […]
Autio elämän aamu,
Manan ilta autiompi.
Pirtit ovat pienet Tuonelassa,
maan alla kaitaiset kamarit,
kuu ei loista, päiv’ ei paista,
yksin istut, yksin astut,
toukka seuloo seinähirttä,
itse seulot itseäni
ikävässä ainaisessa,
haikeassa, vaikeassa. «

⁸⁴

Kuoleman valtakuntaa ja olemassaoloa siellä isä kuvailee synkäksi, pimeäksi, autioksi ja yksinäiseksi. Runossa hyödynnetään jossakin määrin makaaberin perinnettä, jossa kuolemaa kuvataan kammottavaksi ja sen kammottavuus asetetaan usein vastakkain kauniiksi esitetyn elämän kanssa.

⁸⁵ Tumman isä liittää kuitenkin autiouuden myös elämään, joten elämän ja kuoleman välillä tästä näkökulmasta ei ole suurta eroa, eikä hän kuvaa elämää ihanteelliseksi, mutta kuolemaan verrattuna hän pitää sitä kuitenkin parempana vaihtoehtona eikä suostu poikansa pyyntöön ottaa tämän mukaansa kuoleman valtakuntaan.

Runo rakentuu kyläyhteisön ja siinä sopimattomana pidetyn erikoisen yksilön vastakkainasettelun perusasetelmaan, joka on liitettävissä romantiikassa, dekadenssissa ja jonkin verran myös symbolismissa vallinneeseen käsitykseen runoilijan ja ylipäätään taiteilijan erikoisuudesta. Kuten olen jo esittänyt, runoilijan ja taiteilijan erikoisuus 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tyylisuuntausten taidekäsityksissä hahmotettiin valittuna olemisena, ylempiarvoisena ja nousemisena ”keskivertoihmisten” yläpuolelle, mikä johti usein tällaisen taiteilijaroolin ottaneilla erikoisuuden tavoitteluun. ”Tummassa” kyse on kuitenkin pikemminkin sopimattomuudesta kuin erikoisuuden tavoittelusta, koska kyseisessä yhteiskunnallisessa kontekstissa erikoisuutta pidetään yhteisön kannalta haitallisena. Toisaalta Tumma ei yritäkään sopeutua yhteisöön, vaan hän pakenisi mieluummin kuolemaan, mitä voi tulkita jonkinasteiseksi erikoisuuden tavoitteluksi.

Isänsä kanssa käydyn keskustelun jälkeen Tumma mukautuu yhteisön vaatimuksiin ja pyrkii olemaan tavallinen, mikä tarkoittaa myös hänen kykynsä käyttämättä jättämistä. Erikoisen taiteilijan roolin ottaminen edellyttää siis tietynlaista yhteiskunnallista kontekstia, jossa on suurin piirtein kaikkien tuntema ja hyväksymä konventio taiteilijan roolista ja persoonallisuudesta. Adyn runojen lyyrinen minä ottaa toistuvasti taiteilijan tällaisen roolin ja asettaa itsensä halveksimiensa massojen ja hänen runouttaan kritisoivien lukijoiden yläpuolelle. Runossa ”Pakko-Herakles” (”A muszáj-Herkules”, ’Eliaan vaunuissa’) lyyrinen minä arvelee tulevansa kuolemattomaksi häneen kohdistuvan vihan ansiosta. Ilman valitun runoilijan rooliin asettumista hänen kokemansa viha johtaisi myös lyyrisen minän itsensä vihaamiseen ja kuolemankaipuuseen, mutta näin se kannustaa häntä kestämään arvostelun ja antaa hänelle hänen mielestään ikuisen elämän: ”Merkityksettömät pikkuihmiset odottavat kaatumistani: / Haluaisin niin paljon sammua pelkurina / Mutta minun pitää pysyä Herakleeksena. // […] / Näin en tule koskaan kuolemaan.”

⁸⁶

Leinon ja Adyn rinnastettavuus

Artikkelissani olen vertaillut katsausmaisesti kuoleman esityksiä Leinon ja Adyn runoudessa. Olen osoittanut, että heidän runoissaan kuoleman teemaa lähestytään samankaltaisista näkökulmista, samankaltaisten suhtautumistapojen kautta, ja sitä esitetään ainakin osittain samankaltaisilla poeettisilla keinoilla. Selitykseksi olen ehdottanut, että Adyn ja Leinon runous sijoittuvat kirjallisuushistoriallisesti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun osin romantiikan perinteitä jatkaviin, osin modernistisia avauksia tekeviin tyylisuuntauksiin. Unkarin kirjallisuushistoriassa Adya on pidetty ensisijaisesti symbolistisena runoilijana, mutta on huomioitu myös niitä monenlaisia vaikutteita, joita hänen runoutensa on saanut romantiikasta, dekadenssista ja symbolismia seuraavista eurooppalaisista modernistisista suuntauksista. Vastaavasti Suomen kirjallisuushistoriassa Leinon tuotantoa on ajateltu edustavan kansallista uusromantiikkaa, joka on yhdistänyt romantiikan, karealisimin, symbolismin ja dekadenssin piirteitä.

Johdannossa Leinon ja Adyn runouden kuolemanesitysten vertailun yhtenä perusteena olen maininnut sen, että Leinolla ja Adylla on samankaltainen asema Suomessa ja Unkarissa kirjoitetun kirjallisuuden kansallisessa kaanonissa. Pidän tätä käyttökelpoisena vertailuperusteena, mutta haluan muistuttaa kansallisten kaanonien rakennelmallisuudesta, eli siitä, että kansalliset kaanonit on rakennettu kirjallisuushistorioissa tietoisesti ja keinotekoisesti, ja ne ovat palvelleet kansallisia identiteettejä luovien ja vahvistavien kansakuntien kertomusten muodostamista. Ylirajaisessa kirjallisuudentutkimuksessa on yritetty irrottautua kansallisesta kehyksestä ja kehitetty deterritorialisoiva lukutapa eli metodologinen ylirajaisuus, jossa kirjallisuudentutkimuksen lähtökohdiksi otetaan muita tekijöitä kuin kansakunnan.

⁸⁷ Olen kuitenkin samaa mieltä Kansallisen katveesta. Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta -artikkelikokoelman (2016) kirjoittajien kanssa siitä, että kansallinen näkökulma kirjallisuudentutkimuksessa voi olla hyödyllinen, jos se on tutkijan tietoinen valinta, eikä kansallisen kategoriaa pidetä kyseenalaistamatta tutkimusta jäsentävänä perusyksikkönä. ⁸⁸ Vertaileva tutkimus voi kääntää huomiota ”kansallisten kirjallisuuksien” yhteiseen historiaan ja edesauttaa kansallisten kirjallisuuksien purkamista ylirajaisiksi ilmiöiksi. ⁸⁹ Kuoleman esitysten tarkastelun lisäksi tämän artikkelin taustalla on ollut myös tällainen tavoite.

Kohdeteokset, painetut teokset

Leino, Eino 1926. Kootut teokset II. Otava, Helsinki.

Leino, Eino 1927. Kootut teokset IV. Otava, Helsinki.

Leino, Eino 1978. Himnusz a tűzhöz. Válogatott versek. Géza Képes (toim. ja käänt.). Európa Könyvkiadó, Budapest.

Leino, Eino 1993. Elämän koreus. Valikoima runoja. Hannu Mäkelä (toim.). Otava, Helsinki.

Kohdeteokset, sähköiset lähteet

Ady, Endre 1908. ”A muszáj-Herkules”. Nyugat. 4/1908. EPA = Elektronikus Periodika Archívum és Adatbázis digitális folyóiratbánya. Kansalliskirjaston sähköinen lehtiarkisto. https://epa.oszk.hu/00000/00022/00004/00097.htm (Viitattu 19.4.2022).

Ady, Endre. ”Akármilyen csúnya életet.” MEK = Magyar Elektronikus Könyvtár. Unkarin sähköinen kirjasto. https://mek.oszk.hu/00500/00588/html/vers0502.htm (Viitattu 18.4.2022).

Ady, Endre. ”Hunn, új legenda. ” MEK = Magyar Elektronikus Könyvtár. Unkarin sähköinen kirjasto. https://mek.oszk.hu/00500/00588/html/vers0901.htm#07 (Viitattu 18.4.2022).

Ady, Endre 1912. ”Zuhanás a Semmibe.” Nyugat. 17/1912. EPA = Elektronikus Periodika Archívum és Adatbázis digitális folyóiratbánya. Kansalliskirjaston sähköinen lehtiarkisto. https://epa.oszk.hu/00000/00022/00111/03550.htm (Viitattu 18.4.2022).

Leino, Eino. ”Kiire kotiin.” Wikiaineisto. https://fi.wikisource.org/wiki/Kiire_kotiin (Viitattu 18.4.2022).

Kirjallisuusluettelo

Borbély, Sándor 2001. A Nyugat tájain. Tanulmányok és műelemzések. Pannonica Kiadó, Budapest.

Chevalier, Jean & Gheerbrant, Alain 1996 [1982]. A Dictionary of Symbols. Penguin Group, London.

Eisemann, György 1995. Ősformák jelenidőben. Orpheusz Könyvek, Budapest.

Grönstrand, Heidi; Kauranen, Ralf; Löytty, Olli; Melkas, Kukku; Nissilä, Hanna-Leena & Pollari, Mikko 2016. Kansallisen katveesta. Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta. SKS, Helsinki.

Nagy, Péter H. 1999. Kánonok interakciója. Fiatal Írók Szövetsége, Budapest.

Halász, Előd 1995. Nietzsche és Ady. Ictus Kiadó Bt., Budapest.

Herczeg, Ákos 2018. ”Ady Endre útja a Versektől az Új versekig.” Irodalmi Magazin, IV/2018. 120–125.

Hosiaisluoma, Yrjö 2016. Kirjallisuusoppi. Aapisesta äänirunoon. Avain, Helsinki.

Kallionsivu, Mikko 2013. Saiturin kuolema. Kuoleman kulttuuripoetiikkaa angloamerikkalaisessa fiktiossa myöhäiskeskiajalta nykypäivään. Tampere University Press, Tampere.

Kare, Kauko 1985. Eino Leino – kansallisrunoilija. Elämän- ja kirjailijakohtalon luonnehdintaa. Alea-kirja, Helsinki.

Karppanen, Esko 2018. Jumalten unet. Esseitä Eino Leinosta. Ntamo, Helsinki.

Kenyeres, Zoltán 1998. Ady Endre. Korona Kiadó, Budapest.

Kerényi Károly 1977. Görög mitológia. Gondolat Kiadó, Budapest.

Kesonen, Kaisu 2007. ”Metonymia. Metaforaan limittyvä kielikuva.” Teoksessa Siru Kainulainen, Kaisu Kesonen & Karoliina Lummaa (toim.), Lentävä hevonen. Välineitä runoanalyysiin. Vastapaino, Tampere, 167–189.

Komlós, Aladár 1965. A szimbolizmus és a magyar líra. Akadémiai Kiadó, Budapest.

Koskimies, Rafael 1965. Suomen kirjallisuus 4. Minna Canthista Eino Leinoon. SKS, Helsinki.

Ködöböcz, Gábor 2019. Költők, versek, erőterek. Válogatott és új esszék, tanulmányok. Hungarovox Kiadó, Budapest.

Laitinen, Kai 1981. A finn irodalom története. Kääntänyt Béla Jávorszky. Gondolat, Budapest.

Láng, Gusztáv 2011. “Ady újításai.” Teoksessa Tiltakozó szomorúság. Esszék, tanulmányok. Láng, Gusztáv (toim.) 2015. Savaria University Press, Szombathely, 123–138.

Losonci, Miklós 1998. A képalkotó Ady. Biró family Kiadás, Budapest.

Lummaa, Karoliina 2007. ”Symboli ja allegoria. Runon piilomerkitysten jäljillä.” Teoksessa Siru Kainulainen, Kaisu Kesonen & Karoliina Lummaa (toim.), Lentävä hevonen. Välineitä runoanalyysiin. Vastapaino, Tampere, 191–210.

Papp, István Géza 2007. Ady Endre vonzásában. Tanulmányok, kritikák, ismertetések, évfordulók, megemlékezések. A költő születésének 130. évfordulóján. Bába Kiadó, Szeged.

Pál József & Újvári, Edit (toim.) 1997. Szimbólumtár. Jelképek, motívumok, témák az egyetemes és a magyar kultúrából. Balassi Kiadó, Budapest.

Rojola, Lea 1999. ”Symbolismi ja dekadenssi.” Teoksessa Lea Rojola (toim.), Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan. SKS, Helsinki, 136–146.

Skrupskelis, Viktoria 1999. ”Symboloism.” Teoksessa Steven Serafin (toim.), Encyclopedia of Worlds Literature in the 20th Century. Volume 4: R−Z (kolmas painos). St. James Press, Farmington Hills, 265–267.

Tarkiainen, Viljo 1954. Eino Leinon runoudesta. Tutkimuksia. Otava, Helsinki.

Várkonyi, Flóra 2014. Eino Leino Ady Endrével párhuzamban. A halál témája és megjelenítési módjai Eino Leino és Ady Endre költészetében. Kandidaatintutkielma. Eötvös Loránd Tudományegyetem, Finnugor Tanszék, Budapest.

Várkonyi, Flóra 2017. Hevossymboli Eeva-Liisa Mannerin teoksissa. ”Neljännen ulottuvuuden olentoja” runokokoelmassa Hevonen minun veljeni ja näytelmässä Poltettu oranssi. Pro gradu -tutkielma. Eötvös Loránd Tudományegyetem, Finnugor Tanszék, Budapest.